Pasi Karppanen:
Sinne ja takaisin laserpyssy kourassa
Scifi- ja fantasiaseminaari Orivedellä 27. 29. 6. 1997
(Spin 1/1998)




Kuluneena kesänä järjestivät Suomen tieteiskirjoittajat ry. ja Suomen Kirjallisuuden Seura Orivedellä kaksipäiväisen seminaarin, jonka otsikkona oli "Suomalainen scifi ja fantasia uuden vuosituhannen kynnyksellä". Luennoitsijoina toimi joukko eri puolelta Suomea haalittuja kirjallisuuden tutkijoita ja kriitikoita. Tarkoitus oli koota yhteen niin kirjallisuuden harrastajia, kirjoittamisen harrastajia, kirjallisuuden tutkijoita kuin kirjailijoitakin, pohtimaan mihin scifi ja fantasia ovat tänä päivänä menossa. Tilaisuuteen otti osaa sekalukuinen ja sekalainen joukko fantasian ja scifin harrastajia. Yksi noista uskalikoista olin minä. Ja tarina alkaa.
 



Attack of the Killer Potatoes

Perjantai 27.6  

Aloitan kertomukseni kaupungista nimeltä Tampere, tarkemmin sanoen sen linja-autoasemalta. Odotellessani Orivedelle lähtevää bussia panen merkille ison, Ropecon-paitaan pukeutuneen miehen, joka ruumiinrakenteeltaan tuo mieleen nallekarhun. Heittäydyn miehen kanssa juttusille ja tämä osoittautuu Vesa Lehtiseksi, pelottavan vaikutusvaltaisen Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n hallituksen jäseneksi.

Bussi vie meidät Orivedelle. Aurinko on jo laskemassa ja kultaa talot loisteellaan saaden keskustan näyttämään varsin idylliseltä. Tietoisena Oriveden merkityksestä suomalaisen sarjakuvan kehitykselle tarkkailen kylänäkymää kiinnostuneena. Yhtään ruosteenvärjäämää peltihallia tai tasakattoista elintasosiipeä kiinni harjakattoisessa rintamamiestalossa ei kuitenkaan silmiini satu. Poissaolollaan loistavat myös siniseen kokohaalariin pukeutunut postineiti kirsikanpunaisessa kypärässään ja maaenergiavarpua repussaan kanniskeleva maankiertäjä. Tunnen asian johdosta lievää pettymystä.

Lähdemme taivaltamaan kohti Oriveden opistoa. Matkalla saan kuulla kylästä löytyvän tasan kaksi taksia. Syystä tai toisesta tämän kuuleminen ei nosta mielialaani. Jossain vaiheessa huomaan peräämme liimautuneen parin, joka on suunnistamassa samaan suuntaan kuin me. Pari osoittautuu professori Matti Savolaiseksi ja tämän mukana matkustavaksi, tummanpunaiseen goottilookiin sonnustautuneeksi neitoseksi. Minä matkustin Orivedelle Vesa Lehtisen seurassa. Tätä elämän järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta pohdin hetken mieleni syövereissä. Lyöttäydymme samaan matkaan ja lyhyen katoavan hetken kirjava nelikkömme muodostaa postmodernin kontrastin oriveteläisen maalaismaiseman kanssa.

Opistolla tapaamme muita seminaariin raahautuneita toiveikkaita kasvoja. Seminaarin vetäjältä Tero Norkolalta saamme kuulla, että scifikirjoituskurssia, jonka päättävänä tapahtumana tämän seminaarin oli määrä toimia, ei pienen ilmoittautujamäärän vuoksi järjestetty ollenkaan. Uutisen kuuleminen ei lainkaan paranna oloani. Majoittaudumme ja siirrymme ruokailuun. Muutakin scifipopulaa ilmaantuu pöytäämme. En tunne näistä ketään.

Siirrymme juhlasaliin, jossa on määrä pitää seminaarin tervetuliaisseremoniat. Suuri halli kolahtelee aavemaisesti arviolta viisitoistapäisen joukkomme hakeutuessa katsomossa paikoilleen. Jossain vaiheessa minulle valkenee, ettei enempää väkeä olekaan tulossa ja että seminaarin osanottajat ovat tässä. Missä ovat satapäiset scifiharrastajien laumat? Missä suomalaisen sf-fandomin Suuret Nimet? Missä myyntipöydät? Missä tanssitytöt ja orkesteri? Hätääntynyt mieleni ei saa näihin kysymyksiin vastausta.

Ihmisiä Oriveden opistolta esittäytyy. Tero Norkola lausuu muutaman avaussanan ja Jyrki Ijäs tekee gallupin siitä, mitä leffoja yleisö haluaa viikonlopun aikana nähdä. Elokuvaesitykset alkavat. Georges Melièren elokuvat Matka Kuuhun, Mahdoton matka ja Matka pohjoisnavalle sisältävät kiitettävässä määrin toimintaa ja erikoistehosteita, mutta dialogin hiomiseen olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota. Tosin näinhän asia näiden nykyajan scifielokuvien kanssa useimmiten on.

Seuraavaksi esitettavä vanhan Star Trekin jakso saa minussa aikaan fyysisen pahoinvoinnin oireita. Kirk, McCoy, Sulu ja muutama muu punapaita juoksentelevat ympäriinsä Sibelius-puistikon mieleen tuovassa pöheikössä. Kirk painii idioottimaisesti hirnuvan irlantilaisääliön kanssa. Spock tyytyy hengailemaan laivassa ja vaiheisetkaan eivät toimi. Lopussa kaikki nauravat iloisesti. Picardia tulee ikävä.

Kuulen, että seuraava elokuva on 50-luvun klassikko Maailmojen sota. Hämärän muistikuvani mukaan elokuvan lopussa lauletaan kovasti virsiä, kunnes huomataan, että "...marsilaiset olivatkin kaikki kuolleet pieniin olentoihin, jotka Jumala suuressa viisaudessaan oli sijoittanut Maan päälle". Häviän paikalta vähin äänin. Myöhemmin kuulen että Maailmojen sodan jälkeen Ijäs oli, ilmeisesti silkkaa armeliaisuuttaan, pistänyt pyörimään Evil Deadin kakkososan. Upeaa.

 

Revenge of the Killer Potatoes
Lauantai 28.6.  

Lauantai-aamu valkenee kuulaana. Aamiaisen jälkeen siirrymme opiston meille varaamaan luokkahuoneeseen, missä saamme kuulla Raine Koskimaan kertovan jenkeissä syntyneestä uudesta kirjallisuuden suuntauksesta nimeltä Avant-pop. Idean ydin jää minulle epäselväksi ja lähinnä esityksestä välittyy vaikutelma jostain hyvin oudosta. Koskimaa lukee pari otetta kaverien nimeltä Lance Olsen ja Haruki Murakami kirjoista. Lisää tietoa pitäisi trendistä irrota Larry McCafferyn kirjasta nimeltä Avant-pop: Fiction for a Daydream Nation. Tutustukoon ken haluaa.

Lisäksi Koskimaa demonstroi trendiä eräänlaisen interaktiivisen CD-ROM-kirjan avulla. Interaktiivisen teoksesta tekee se, että sitä lukiessa on mahdollista itse vaikuttaa kirjan tapahtumiin. Omia askelia on jopa mahdollista palata takaisin ja lukea kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan, käytännössä loputtomiin. Kivaa.

Koskimaan jälkeen Kuzpaheistaan tuttu Kimmo Lehtonen kuvailee 90-luvun scifin kehityssuuntia, keskittyen lähinnä Ian McDonaldiin ja tämän kirjaan Scissors Cut Paper Wrap Stone, joka muuten on tulossa syksyllä suomeksi nimellä Kivipaperisakset. McDonaldille tyypillisenä piirteenä Lehtonen pitää postmodernia lainailua, jota tosin itse en ole McDonaldia lukiessani huomannut. Toisena 90-luvun scifille ominaisena piirteenä Lehtonen näkee vuosituhannen vaihteen lähestymisen ja sen aiheuttamat moninaiset reaktiot. Kaiken kaikkiaan esitelmä koostuu samoista huomioista, joita mies on tehnyt Kuzpaheissaan kautta 90-luvun. Eli ketä aihe enemmän kiinnostaa, etsikööt nuo vanhat Tähtivaeltajat käsiinsä.

Omalla tavallaan mielenkiintoisin esitelmän vaihe on sen loppupuoli. Tällöin Lehtonen nimittäin sanoo muutaman sanan syksyllä Likeltä ulos tulevasta esikoisteoksestaan Timbuktun hetket ja uskaltaa tässä yhteydessä kohottaa äänensä nykyajan pyhää dogmia eli pan-eurooppalaisen kulttuuriperinnön kritiikitöntä ihailua vastaan. Tämä saa aikaan yleisössä sellaisen vasta-argrumenttipommituksen, että viimeisetkin epäilykseni sen suhteen, onko Suomesta hitaasti, mutta varmasti tulossa Euroopan Unionin liittovaltio, haihtuvat.

No, ei tuo keskustelu kylläkään ihan pelkäksi juupas-eipäs-väittelyksi jää. Esiin nousee myös monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Missä määrin meidän on mahdollista arvottaa menneiden sukupolvien ja kulttuurien toimia omien eettisten periaatteidemme mukaan? Missä määrin me voimme edes ymmärtää niitä? Onko kutakin kulttuuria tarkasteltava vain sen oman historiallisen viitekehyksen puitteissa vai onko yleisiä moraalisia periaatteita mahdollista löytää? Eikö jokainen kansa viime kädessä korosta juuri omia juuriaan ja oman kulttuurinsa erinomaisuutta muihin nähden?

Lounaan jälkeen Petri Pietiläinen pitää seminaarin ehkä parhaan luennon aiheenaan fantasia ja sen moraaliset ulottuvuudet. Pietiläinen ottaa pohjakseen muutamia kirjallisuudentutkimuksen perusteorioita ja lähtee niiden pohjalta rakentamaan tulkintaa fantasiakirjallisuusbuumin tyypillisimpien edustajien maailmasta.

Pietiläisen käsityksen mukaan korkeakirjallisuus on sitä mitä haluamme olla, populaarikirjallisuus, sitä mitä olemme. J. R. R. Tolkienin maailmassa Mordor on selkeästi teollistuvan Lontoon metafora. Molempien taustallahan on pahan voiman voitto hyvästä eli kaikesta kauniista ja vihreästä. Katse Tolkienilla ja tämän hengenheimolaisella C. S. Lewisilla onkin selkeästi taaksepäin, edwardiaanisen idyllin tuhossa. C. S. Lewisin Narniassa lapset eivät todellakaan ole kirjoitusajankohdan, vaan edwardiaanisen ajan lapsia. Frodo ja Sam taas ovat kuin edwardiaanisen ajan isäntä ja tämän uskollinen herrasmiespalvelija.

Sormusten herran loppukohtausta ja sen irrallisuutta muusta tarinasta Pietiläinen tulkitsee niinsanotun NIMBY-efektin pohjalta. "Not In My Backyard" eli ellet pidä varaasi, et ole turvassa, vaan tuho saapuu sinunkin takapihallesi. Näin Tolkien ilmeisesti haluaa sanoa. Se, missä Tolkien ja Lewis kuitenkin eroavat, on että siinä missä Lewis auliisti myönsi kirjojensa kristillisen pohjan, Tolkienin mielestä hänen kirjansa ovat "vain" viihdettä. Niin tai näin, tietämättään tai tietoisesti, niin Tolkien kuin Lewiskin toivat kirjoihinsa omia moraalikoodejaan.

David Eddingsin maailman Pietiläinen näkee selkeänä amerikkalaisen pikkukaupungin metaforana. Keskiluokkaisena, keskivertona maailmana jossa vallitsee perusamerikkalainen moraali. - Seikka, jota monet amerikkalaiset tai edes suomalaiset lukijat eivät luultavasti tajua. Poikkeusyksilöiden eli toimivien, vahvojen naisten, joiden omapäisyys on kirjoissa lakkaamatta ihmettelyn ja kummastelun kohteena, kautta Eddings näyttää miten asiat ovat ja miten niiden kaiketi tulisikin olla.

Runsaan alkoholinkäytön tai voitonmaksimointiin tähtäävän yksityisyritteliäisyyden takia päähenkilöitä torutaan, mutta samalla nuo asiat tehdään huvittaviksi. Näin niitä ei missään mielessä tuomita, vaan katsotaan että ne kuuluvat Jokaisen Miehen oikeuksiin.
Pietiläisen johtopäätös onkin, että todellista eettistä tai moraalista fantasiaa on juuri epäeettinen fantasia, sellainen joka ei yritä tyrkyttää lukijalle omaa maailmankuvaansa. Tänä päivänä tuollaista fantasiaa saa kyllä etsiä tikun kanssa.

Päivän viimeisestä esitelmästä vastaa koko seminaarin vetäjä Tero Norkola, jonka esitelmän aihe on "Scifin villi ajattelu miten lukea mytologista scifiä". Käsittelyn perustaksi Norkola ottaa mm. Claude Levi-Starussin, jolta termi "villi ajattelu" on lainattu. Kognitiivisen eli tiedollisen vieraannuttamisen kautta scifissä on mahdollista käsitellä oman aikamme ongelmia uudessa muodossa. Eräs scifille ominainen piirre on käsite nimeltä novum, asia tai laite, jota kirjoitushetkellä ei ole olemassa, mutta joka keksittiin myöhemmin. Vernellä novumeita ovat mm. sukellusvene ja avaruusraketti.

Scifin ja fantasian tulkitsemista Norkola jatkaa ottamalla esimerkiksi mm. Risto Isomäen romaanin Gilgameshin tappio (jossa maailman vanhin myytti käytännössä kirjoitetaan uudelleen ja samalla käännetään päälaelleen) sekä Joseph Campbellin kirjan Sankarin tuhannet kasvot, jota seminaarissa sivutaan useamminkin kuin kerran. Varsinkin jälkimmäinen purkaa selkeästi auki perussankarin kaavan. Sankari on joku tai jokin, joka on pakotettu jättämään kotipiirinsä ja matkustamaan yliluonnolliselle alueelle. Täällä sankarin tehtävä on voittaa paha, tappaa hirviöt ja palata kotiinsa, joka tämän kautta kokee parantumisen.

Kirjallisuudentutkijoiden harrastamaa mallien purkua Norkola demonstroi analysoimalla McDonaldin kirjaa Scissors Cut Paper Wrap Stone. Kirjan novumeita ovat frakterit, definitiiviset kuviot, joita apuna käyttäen katsojassa on mahdollista saada aikaan haluttuja tunnetiloja. Itse en ole lainkaan varma siitä, etteikö tuollaisia fraktereita ole jo olemassa. Henkilötasolla kirjassa on Norkolan mukaan kaksi vastapooliparia, joiden muodostaman jännitteen varaan rakentuu kirjan vastavoimaverkosto. Norkola esittää tuon vastavoimaverkoston ja samalla koko analyysin eräänlaisena graafisena diagrammina, johon kaikki kirjan keskeiset elementit siististi loksahtavat paikoilleen.

Päivän viimeisenä ohjelmanumerona on paneelikeskustelu, jonka osaanottajina toimivat päivän esitelmöijät ja puheenjohtajana seminaarin vetäjä Tero Norkola. Paneelin aiheena on "Scifi aikamme peili" ja se aikana kyseenalaistetaan (eli käytännössä ammutaan alas) niin käsitteet aika, me, kuin peilikin, mutta scifi jää paikalleen. Mitä tarkoitamme kun puhumme ajastamme? Mitä "aikaa" me tuolloin tarkoitamme ja keitä ovat "me"? Peilikin voi tarkoittaa montaa asiaa. Onko scifi kenties kuin naurutalon peili, joka korostaa peilattavassaan tiettyjä asioita? Tuo allegoria ei osune kovinkaan paljon harhaan totuudesta. Eihän kukaan menisi naurutaloonkaan, jos sen seinillä nököttäisi tavallisia peilejä? Myös tieteiskirjallisuuden lukijat halunnevat scifikirjaan tarttuessaan kokea jotain uutta ja nähdä maailman erilaisesta näkökulmasta.

Illalla on vuorossa jälleen muutama elokuvaesitys. Ensin nähdään scifielokuvien tyypillisimpiä piirteitä (eli käytännössä niitä hirvittävimpiä kliseitä) esitellyt ikivanha dokumentti, jonka juontaja kertoo aikaisemmin esittäneensä Buck Rogerisia. Tuo lausahdus synnyttää päässäni kummallisen mielleyhtymän ja sieluni silmin saatan nähdä idioottimaisesti virnistelevän keltaisen pallinaaman sanovan: "Hi! My name is Troy McClure and you might remember me from such science fiction documentaries as..." Huh huh. Todellisuus on kuin onkin piirrossarjoja ihmeellisempää.

Dokumentin jälkeen on vuorossa vanha kunnon Thing "Se" toisesta maailmasta. Itse skippaan tämän klassikon ja painun huoneeseeni väsäämään Norkolan aiemmin seminaarilaisille antamaa kirjoitustehtävää. Saankin elokuvan aikana väsättyä pienen tekstinpätkän, jonka palautan seuraavana aamuna Norkolalle. Tuo teksti nähnee joskus myöhemmin päivänvalon kokonaisena novellina. Tai sitten ei.

Seuraavaan elokuvaesitykseen ehdin jotenkuten mukaan. Scifielokuvahelmeä nimeltä Galaxina en nimittäin halua missata. Enemmän kuin scifiansioistaan on tuo elokuva  tunnettu Playboy-pimu Dorothy Strattenin viimeiseksi jääneenä elokuvana. Se, miksi tämän merkittävän Hollywood-vaikuttajan elämästä on tehty kokonaista kolme elokuvasovitusta, on aina jäänyt minulle epäselväksi. Epäselväksi se jää Galaxinankin jälkeen.

Tämä ei tietenkään laske itse elokuvan arvoa, sillä onhan kyseessä yksi parhaita scifiparodioita kautta aikojen. Elokuvassa seilataan pitkin avaruutta aluksella nimellä Infinity. Mukaan on ängetty uskomaton määrä niin Star Trek- kuin Alien-lainojakin. Sitten siirrytään planeetalle, jolla sijaitsevaa ihmisravintolaa (sananmukaisesti) hoitaa sinipaitainen kaveri nimeltä Mr. Spot. Miehellä on suippokorvat, mutta jostain syystä ne lörpsöttävät alaspäin...

Välillä käydään kaksintaistelu sergioleonemaisessa hengessä ja joudutaan aikoinaan avaruuteen karkotettujen prätkäjengien jälkeläisten vangiksi. Jumalakseen nämä jengiläiset ovat valinneet planeetan ilmeisesti ainoan kaksipyöräisen kulkuvälineen. "Oh! Har-Lee-David-Son! Our divine saviour! Please protect us! Brum! Brum!" Lopussa kaahaillaan pitkin avaruutta renkaat kirskuen. Ei näin pölhöä leffaa voi olla rakastamatta.

Seuraavan näytöksen eli Ridley Scottin uran ehdottoman pohjanoteerauksen nimeltä Legenda minä ja muutama muu scifin ystävä jätämme suosiolla väliin. Sen sijaan vietämme illan kierrellen opiston ympäristöä ja antaen paikallisten itikoiden imeä meistä verta. ("Muutamaa muu" käsittää itseni ja Vesa Lehtisen ohella lähinnä Hannu Rajaniemen, joka on sittemmin puuhaillut kaikenlaista muutakin scifin saralla, www-toim. huom.) Illan viimeisenä näytöksenä pyöritettävää 50-luvun pulp-kalkkunaa nimeltä Forbidden Planet kestän katsoa noin viisitoista minuuttia. Leslie Nielsen vakavassa avaruuskapteenin roolissa... Augh, aivoihin sattuu.
 

 

The Final Nightmare of Killer Potatoes
Sunnuntai 29.6.
 

Sunnuntai koittaa. Fantasiapainotteisen päivän aloittaa Niklas Bengtssonin esitelmä aiheesta, jota ainakaan minä en välittömästi miellä fantasian piiriin kuuluvaksi. Esitelmän aiheena ovat nimittäin enkelit.

Bengtsson alustaa aihettaan pohtimalla fantasian nykyisen suosion syitä. Fantasiaa voi tavallaan pitää jonkinlaisena vastareaktiona 1900-luvun loppua hallinneelle "avaruusajalle". Sodan jälkeen, 50- ja 60 luvulla tapahtui tekninen murros, joka johti vallankumoukseen sisustuksen ja asumisen aloilla. Käyttöön otettiin uusia materiaaleja, mm. muovi ja polystyreeni. Ihmisille esiteltiin muovisia taloja ja puhallettavia sekä koottavia huonekaluja. Tämän avaruusajan myötä scifi vakiinnutti asemansa. 90-luvulla oli jo vastareaktion aika ja ihmiset alkoivat jälleen vilkuilla kohti menneisyyttä. Vanhat materiaalit ja kömpelöt muodot koriste-esineissä kokivat uuden nousunsa. Kirpputoreista ja kierrätyksestä tuli hyväksyttyjä ilmiöitä.

Toisaalta fantasiassa on myös omat yhteytensä nykyaikaan. Siinä missä fantasian maailmoille ovat tyypillisiä pienet kuningaskunnat, kukoistavat todellisuudessa etniset pienkulttuurit. Fantasian maailmassa valtaa pitää käsissään kuningas tai keisari, meillä EU. Fantasiassa alin yhteiskuntaluokka ovat maaorjat, todellisuudessa niinsanottu tavallinen kansa eli juuri sinä ja minä.

Tämän jälkeen Bengtsson siirtyy varsinaiseen aiheeseensa eli enkelifantasiaan. Suomalaisessa fantasiassa Bengtsson nostaa alan parhaaksi esimerkiksi Sakari Topeliuksen ja tämän tuotannossa näkyneet, selkeästi kristilliset lapsienkelit, jotka lienevät saaneet vaikutteita Topeliuksen ajan korkeasta lapsikuolleisuudesta. Onkin mielenkiintoista havaita enkeliaiheen eräänlainen "degeneraatio". Ensimmäiset kristilliset enkelit olivat sukupuolettomia olentoja. Sitten ne saivat sukupuolen ja niistä tuli kauniita naisia. Tämän jälkeen ne taantuivat pulleaposkisiksi, kerubikasvoisiksi kiiltokuvaenkeleiksi. Kehityksen tietynlaisena päätepisteenä Bengtsson näkeekin Hugo Simbergin maalauksen Haavoittunut enkeli, jossa enkeli on lopullisesti pudonnut korkeasta taivaallisesta asemastaan ja esitetään kahden lapsen kantamana.

Lapsienkeliaihetta seuratessa ja lähemmäs nykyaikaa tultaessa Bengtsson ottaa esimerkiksi Erik Wahlströmin ja tämän kirjan Gottfrid och Theodora, jossa lapsienkelit esitetään jo selvästi "ruumiillisina" olentoina. Myös monet muut, selkeästi epähengelliset kirjailijat ovat käyttäneet viime vuosikymmeninä enkeliaihetta omiin tarkoituksiinsa. Suomessa tällaiseen on syyllistynyt mm. Arto Paasilinna eikä Robert A. Heinleinin Tuomiopäivän komediaakaan sovi tässä yhteydessä unohtaa.

Asiaa työkseen tutkinut Bengtsson näkeekin tilanteen niin, että enkelit ovat aikaa sitten "lentäneet pois" uskonnollisista ympyröistä ja liittyneet osaksi modernia fantasiakirjallisuutta. Rankka väite, jota ainakaan itse en ensikuulemalta sulata. Keskivertofantasianlukijalle kun enkelit edelleen tuonevat mieleen kristillisen kuvaston. Niin yleisesti enkeli- ja suojelusenkeliaihetta edelleen käytetään kristillisen lastenkirjallisuuden piirissä. Sinänsä tämä on sääli, sillä hahmona enkeli olisi mitä oivin lisä melko loppuun kaluttuun fantasiakuvastoon lohikäärmeineen, haltioineen ja kääpiöineen.

Eeva-Liisa Tenhunen jatkaa fantasiapäivää omalla esitelmällään. Vaikka Tenhusen esitelmän otsikko onkin "Feministinen fantasiakirjallisuus", on se kokonaisuutena ottaen melko scifipitoinen. Tenhunen aloittaa esitelmänsä scifin perusteoksesta eli Mary Shelleyn Frankensteinista, joka siis on nimenomaan naisen kirjoittama. Loistavan alun jälkeen naiset kuitenkin hävisivät scifin ja fantasian piiristä melkein näkymättömiin. Pulp-scifin aikana 40- ja 50-luvuilla naiset toki kirjoittivat, mutta tekivät sen miehisen salanimen suojissa. Näistä nimistä mainittakoon mm. C. L. Moore, Andre Norton ja Douglas Brackett.

50-luvun lopulla valoa alkoi lopulta näkyä tunnelin päässä. Marion Zimmer Bradley alkoi kirjoittaa Darkover-romaanejaan ja myös Mists of Avalon tuli ulos. 60-luvulla trendi voimistui. Samaan aikaan, kun scifi alkoi ponnistella irti pulpin kliseistä kohti älyllisempää ja kirjallisesti korkeatasoisempaa suuntausta, löysivät naiset scifin ja fantasian ilmaisuvälineenään. Sukupuolten väliset erot ja tuo "naisnäkökulma" alkoi kiinnostaa niin kirjailijoita kuin lukijoitakin pelkän sädepyssyillä räiskimisen sijasta. Trendin ensimmäinen suuri nimi oli Ursula K. LeGuin, mutta tämän jäljessä tulivat monet muut. Näistä ja tuonkin jälkeen esiin nousseista nimistä mainittakoon esimerkkeinä Joanna Russ, James Tiptree, Octavia Butler, Lisa Tuttle, Joanna Wing, Barbara Hamlin ja Suzy McKee Charnas.

Uuden polven naiskirjailijat ottivat scifin aseekseen ja pyrkivät sen avulla osoittamaan miehisen yhteiskuntamme viat. Esitelmässään Tenhunen luetteloi pitkän listan näiden kirjailijoiden käyttämiä teemoja, joista esimerkkeinä mainittakoon mm. patriarkaalisuuden kyseenalaistaminen, tasa-arvoiset utopiayhteiskunnat, matriarkaaliset naisjohtoiset yhteiskunnat, erillisistä mies- ja naisyhteisöistä rakentuneet yhteiskunnat, erilaiset lesboutopiat sekä partenogeneettiseen lisääntymiseen perustuvat elämisen mallit.

Ursula K. LeGuinista ja Octavia E. Butlerista Tenhunen puhuu enemmän ja puhuisi varmasti vieläkin enemmän, ellei valitettava aikaraja tulisi vastaan. LeGuinin tuotannosta Tenhunen ottaa esimerkiksi Maameri-sarjan ja kirjan Pimeyden vasen käsi. Octavia E. Butleria Tenhunen taas kertoo arvostavansa siitä syystä, että tämä on melkeinpä ainoa musta nainen, joka on ottanut scifin lajikseen. Kysymykseen "What good is science fiction for black people?" on Butler kertonut joutuvansa kategorisesti vastaamaan: "What good is any kind of literature for black people?" (Eli seuraavan kerran, kun joku kysyy, mitä hyötyä scifistä on suomalaiselle lukijalle, tiedätte mitä vastata...) Muita Butleriin tuotannon johtavia teemoja ovat olleet orjuus, vapaus ja elossapysyminen. Melko ymmärrettävää, kun ajattelee naisen etnistä taustaa.

Tenhusen lopetettua siirrymme lounastauolle ja huomaamme joutuvamme taistelemaan elintilasta opiston juhlasalissa samanaikaisesti järjestettävän Valkjärvi-seuran juhlan kansallispukuisten osaanottajien kanssa. Myöhemmin Tero Norkola kertoi näyn olleen mitä postmodernein. Valkjärvi-seuran mummot ja vaarit samassa pöydässä scififriikkien kanssa. Hurjaa.

Lounaan jälkeen Vesa Sisättö aloittaa esitelmänsä "Magia fantasiakirjallisuudessa". Magian Sisättö katsoo tässä yhteydessä tarkoittavan mitä tahansa yliluonnollista tai meidän maailmastamme poikkeavaa. Näin hän ei siis rajaa magiaa vain siihen, missä muodossa se nykyfantasiassa tunnetaan. Väitteensä tueksi Sisättö kaivaa Tzvetan Todorovin kolmen kategorian jaon. Ensinnäkin on "outo" kirjallisuus, jota parhaiten edustanee dekkari. Sen rationaalisessa maailmassa kaikki yliluonnolliset tapahtumat selitetään. "Ihmeellisessä" kirjallisuudessa eli lähinnä scifissä yliluonnollista ei selitetä, sillä sen maailmassa yliluonnollinen on todellista. Kolmannen kategorian taas muodostaa "fantastinen" kirjallisuus eli lähinnä kauhu, jonka maailmassa yliluonnollista ei kaiketi yritetäkään selittää.

Tämä pohjanaan Sisättö lähtee tarkastelemaan fantasian ja magian suhdetta toisiinsa. Fantasiassa magia ei voi koskaan olla rajatonta vaan sen on pakko olla rajattua tavalla tai toisella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella magian voimalla tulee olla vastavoima. Tämän vastavoiman tai rajoittavan tekijän voivat muodostaa erilaiset asiat. Nämä voidaan Sisätön mielestä jakaa neljään kategoriaan.Ensinnäkin ovat fyysiset rajoitukset tai puutteet. Esimerkkinä tästä voisi mainita esimerkiksi Sormusten herran. Tarinassa on mahtava velho eli Gandalf, mutta aina kun tätä tarvitaan, ei tämä syystä tai toisesta ole paikalla tai tämä osoittautuu voimiltaan riittämättömäksi.

Toinen pääryhmä ovat erilaiset vastalääkkeet, joita varsinkin kauhukirjallisuuden puolella on viljelty runsaasti. Kolmantena ovat maagiset lainalaisuudet, jotka fantasiassa ilmenevät useimmiten perusteettomina periaatteina. Jokin taikakalu toimii vain maalla. Hyvä haltia antaa sinulle vain kolme toivomusta, ei enempää. Neljännen ryhmän muodostavat erilaiset maagiset säännöt, jotka varsinkin minua ovat epäselkeydessään aina ärsyttäneet. Voimaa ei esimerkiksi koskaan saa käyttää Pahaan. Usein juuri nämä rajoitukset antavat tarinalle sen motivaation ja rakenteen. Mitäpä esimerkiksi Sormusten Herra olisi ilman kaikkia noita edellä lueteltuja lainalaisuuksia?

Sisättö myös näkee fantasian muuttuneen paljonkin muuttuessaan kansanperinteestä ja saduista nykyisenkaltaiseksi käyttökirjallisuudeksi. Vanhemmassa tarinaperinteessä itse magia oli pahan asemassa. Se oli rikos luontoa vastaan ja tämän rikoksen seurauksena oli jokin hirvittävä kirous. (Esimerkkinä vaikka suurin osa ihmissusilegendoista.) Nykyisin magia on enemmänkin työkalu, jota (eli niin sanottua "Hyvää magiaa") sankari hallitsee. Pahojaan tekevät noidat ovat korvautuneet velhoilla, voimakkailla maageilla, jotka nykyisin ovat lähinnä sankarin asemassa. Magiasta itsestään on tullut avoin, opittava ala. Enää se ei siis ole kontrolloimaton voima, vaan sitä voi oppia ja opiskella. Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikka LeGuinin Maameri-trilogian "velhoyliopisto".

Magiasta ja sen käytöstä käydäänkin fantasian maailmassa samanlaista eettistä keskustelua kuin tieteen käytöstä omassa maailmassamme eli kyseessä on selvä allegoria. Magia itsessään on muutettu "tuonpuoleisesta" pahuudesta meidän maailmamme yhdeksi elementiksi, kuin eräänlaiseksi luonnonvoimaksi. Magia myös näkyy ja näyttäytyy nykyajan fantasiassa paljon selvemmin ja selkeämmin kuin esimerkiksi kansansaduissa, jossa taikuus oli hyvinkin kätkettyä ja salaperäisyyden vaipan verhoamaa. Saman kehityksen myötä vastamagia on heikentynyt ja "selittämättömistä vastalääkkeistä" on tullut entistä harvinaisempia. Tämä on tavallaan loogistakin kun ajattelee tuota magian rationalisoitumiskehitystä muuten. Lisäksi itse fantasiamaailmatkin ovat joutuneet selitetyiksi, niistä on tullut vaihtoehtoisia todellisuuksia tai kaukaisia, tähdissä sijaitsevia maailmoja.

Kaiken tämän todistusaineiston valossa Sisättö näkeekin, että nykyisenkaltainen magia on irtautunut kansanperinnejuuristaan niin paljon, että sitä voidaan pitää jonkinlaisena naamioituna tieteenä. Esitelmänsä pääteeksi Sisättö esittää Carl M. Malmgrenin jaottelun fantasian alalajeiksi. Toisessa ääripäässä on fantasian maaginen maailmankuva ja toisessa scifin tieteellinen maailmankuva. Väliin jää epäselvä harmaa alue, niinsanottu "tieteisfantasia", joka sisältää elementtejä kummastakin ääripäästä.

Tämä jaottelu tosin synnyttää esitelmän jälkeen keskustelua ja jako nähdäänkin jossain määrin puutteellisena. Ensinnäkään tuota puhdasta "maagista maailmankuvaa" ei pysty nykypäivänä löytämään fantasiasta lainkaan, vaan sen löytääkseen on mentävä kansansatuihin asti. Toiseksi tuo määrittely tuntuu niputtavan kaikki scifin moninaiset alalajit yhden ja saman nimikkeen alle. Ilmeisesti jaottelu olisikin huomattavasti lähempänä todellisuutta, jos tuo maaginen maailmankuva korvattaisiin termillä "sadut ja kansanperinne" ja scifi termillä "hard-core science fiction". Noiden kahden ääripään välille kun varmasti mahtuisi kaikki ikinä kirjoitettu scifi ja fantasia.

Tässä valossa myös Sisätön väite magiasta "naamioituna tieteenä" on mielenkiintoinen. Onhan esimerkiksi Terry Pratchett todennut: "science fiction is fantasy with bolts painted on outsde". Herääkin kysymys, missä määrin scifiä ja fantasiaa voidaan oikeastaan pitää omina kirjallisuudenlajeinaan? Missä laseraseen ja taikasauvan ero lopulta on? "Spekulatiivinen kirjallisuus", termi jota Tenhunen suosittaa käytettäväksi niin scifin kuin fantasiankin asemesta, puoltaakin näin paikkaansa paremmin kuin hyvin.

Seminaarin viimeisestä esitelmästä "Hirviön tuhannet kasvot" vastaa Juha K. Tapio, jolle alue onkin tuttu miehen vastikään niitettyä mainetta teoksellaan Frankensteinin muistikirja. Tapio aloittaa esitelmänsä käymällä läpi Kreikan tunnetusti sisäsiittoista hirviömaailmaa ja siirtymällä sitä kautta lähemmäs nykypäivää. Lyhyesti ilmaistuna hirviön voidaan sanoa olevan ihmisen vastavoima, asutun alueen rajoilla elävä uhka. Entisaikaan tutkimaton alue oli raivaamaton korpimaa, nykyisin ulkoavaruus tai ihmisen psyyke.

Perinteisen sankarin kaava on tässäkin käyttökelpoinen. Sankari lähtee kotipiiristään, kohtaa vaarat ja tappaa hirviön, palaten tämän jälkeen kotiin. Oleellisena tekijänä Tapio näkee prosessin yhteydessä tapahtuneen sankarin kasvun. John Miltonin Kadotetun paratiisin kautta Tapio saapuu nykypäivään, jossa puhaltavat uudet tuulet. Nykyisessä populaarikulttuurissa kun itse sankarit ovat muuttuneet jonkinasteisiksi hirviöiksi. Mitäpä muuta esimerkiksi Batman ja supersankariryhmä Ihmenelosten eri jäsenet ovat, kuin jonkinlaisia hirviöitä? Niinikään kauhuviihteen piirissä on havaittavissa sama ilmiö. Hirviöistä on tehty, jos ei aivan sankareita, niin ainakin kokijoita.

Voimakkaasti nykyviihteeseen vaikuttaneista hirviömyytin ilmentymistä kirjallisuudessa Tapio nostaa esiin neljä tärkeää teosta. Mary Shelleyn Frankensteinin, H. G. Wellesin Tohtori Moreaun saaren ja Maailmojen sodan sekä R. L. Stevensonin teoksen Tri jekyll ja Mr. Hyde. Nämä kirjat esittelevät hirviömyytin oleellisimmat muunnelmat. Ensimmäisessä kuvataan hirviötä, joka riistäytyy vapaaksi. Toisessa itse ihminen (Tri Moreau) on tarinan hirviö. Kolmannessa on kyseessä hirviöiden edustama ulkopuolinen uhka ja neljännessä esimerkissä uhka tulee ihmisen sisältä.

Seminaarin päättävässä paneelissa "Fantasian tila ja mahdollisuudet" ovat osaanottajina jälleen päivän esitelmöijät. Kyseessä on kiinnostavia kysymyksiä esiin nostava paneeli, jonka osaanottajia tosin vaivaa jonkinasteinen taisteluväsymys. Tämä väsymys ei kylläkään rajoitu pelkästään panelisteihin, vaan myös sen yleisöstä on kolmipäiväinen seminaarailu vienyt enimmät mehut. Joitain pointteja kuitenkin saan paperille.

Niin fantasiassa kuin scifissäkin paljon käytetty aihe ovat erilaiset yliluonnolliset olennot, enkeleistä hirviöihin. Varsinkin hirviöaiheelle on aina ollut ominaista sen tietty rajatilamaisuus. Hirviö on osaksi ihminen, osaksi jotain muuta: susi tai muu eläin, ruumis, tai sellaisen osista kokoon kursittu keinotekoinen olento, kone, esimerkkejä riittää. Ihmisellä näyttääkin olevan pakonomainen tarve karsinoida kaikki mahdollinen. Mikä ei olemassaoleviin kategorioihin siististi istu, koetaan automaattisesti uhaksi.

Lopuksi paneelin vetäjä Tero Norkola yrittää vielä kiskoa panelisteista jonkinlaista toivomuslistaa siitä, minkälaista fantasiaa tänä päivänä pitäisi kirjoittaa, mutta saa kovin laihanlaisia vastauksia. Kukaan panelisteista ei kuitenkaan toivo näkevänsä lisää nykyisenkaltaista trendiä edustavia, uskomattoman pitkiä mammuttisarjoja, joissa sama tarina kerrotaan yhä uudestaan ja uudestaan. Meillä on siis vielä toivoa.

Väsyneet, mutta onnelliset seminaarilaiset, ne jotka vielä ovat alkuperäisestä joukosta jäljellä, kokoontuvat opiston ala-aulaan. Oriveden molemmat taksit tilataan paikalle ja ne vievät joukon rautatieasemalle, josta matka jatkuu Tampereelle ja sieltä edelleen eri suuntiin. Paluumatkalla bussissa alan puida mielessäni kaikkea kolmena päivänä sanottua. Paljon viisaita ajatuksia, paljon puhetta, paljon kaikkea sekalaista vilistämässä pääkoppani sisällä. Sen verran oppinutta joukkoa oli Orivedelle noiden kolmen päivän ajaksi raahattu, että kuulijakunnan jääminen niinkin pieneksi oli sääli. Isommankin joukon korviin kun olisi kaiken suonut joutuvan. Ehkä sitten kun seminaari otetaan joskus tulevaisuudessa uusiksi...


Paluu pääsivulle





Julkaistu
Turun Science Fiction Seuran julkaiseman Spin-lehden numerossa 1/1998. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.