Koneunia ja mansikoita kermavaahdolla

Pasi Karppanen: Koneunia ja mansikoita kermavaahdolla
Näkökulma Jyväskylän kesän scifiohjelmaan 18.7. 1998
(Finnzine 4/1998)

Jyväskylän Kesä alkaa vähitellen vakiinnuttaa paikkaansa yhtenä suomalaisen scifiväen Suurista Kokoontumisista. Jo vuodesta -91 lähtien on tieteisfiktion ystäviä valunut kesäisin tähän Keski-Suomen helmeen ja täyttänyt kaupungin kunnianarvoisan yliopiston muutamaksi päiväksi rakennukselle muuten varsin vieraalla toiminnalla. Näin tapahtui myös kuluneena kesänä. Paria vuotta takaperin järjestettyä Finnconia ehkä suppeampana, mutta silti omalla tavallaan aivan yhtä kiinnostavana, Jyväskylän Kesä 1998 onnistui tarjoamaan otsikon Unet alla yleisölleen kunnioitettavan määrän tietoa, viihdettä ja kokemuksia.

Ennen scifi-hulinaa yliopiston tiloissa järjestettiin aivan "oikeakin" seminaari, Sakari Topeliuksen syntymän 180- ja kuoleman 100-vuotisjuhlaa kunnioittanut Adalmiinan helmi. Scifiohjelma jatkoi satuseminaarin aloittamaa uniaiheen tarkastelua tieteiskirjallisemmissa puitteissa. Samaan teemaan liittyivät myös torstai- ja perjantai-iltoina eri puolilla kaupunkia pyörineet elokuvaesitykset, jotka kaikki tavalla tai toisella käsittelivät ihmismielen syöveristä löytyvien päiväunien synkempiä puolia, fetissejä, väkivaltafantasioita ja sadomasokismia.

Varsinainen scifipäivä koittaa aurinkoisena, aurinkoisempana kuin kukaan paikalle saapuneista scifin ystävistä on luultavasti osannut odottaa. Ensimmäinen puhuja, tapahtuman toinen kunniavieras Raymond Federman on useimmille paikallaolijoille tuntematon suuruus, vaikka mies nauttiikin Keski-Euroopassa kohtalaista kuuluisuutta. Ranskassa syntynyt ja natseja USA:han pakoon muuttanut Federman käyttää itse tuotannostaan nimitystä laughature, jonka voinee kääntää suomeksi jotakuinkin "naurullisuudeksi". Tyylillisesti miehen omalaatuiset teokset ovat lähinnä absurdiikkaa, dadamaista nonsenseä, joka ainakin hänen itsensä esittämänä näyttää uppoavan scifikansaan kuin irreaalisuuden veitsi logiikan voihin.

Federman itse sanoo, ettei hänen tarkoituksensa ole kirjoittaa täydellisen lukukelvotonta kirjaa, vaikka onkin päässyt pari kertaa melko lähelle, vaan täydellisen julkaisukelvoton kirja. Miehen teoksia kutsutaan romaaneiksi "...koska niille ei ole keksitty muutakaan nimeä" ja varsinkin Amerikassa niitä on pidetty vaikeina. Kirjoja on toistaiseksi käännetty kahdelletoista kielelle, suomesta näyttäisi näillä näkymin tulevan kolmastoista.

Federmanin mukaan on kolmenlaisia unia. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat yöllä näkemämme unet, toisen päiväunet ja kolmannen niinsanotut keksityt unet, joita varsinkin Federman itse on käyttänyt runsaasti teoksissaan. Useimmitenhan romaaneissa nähdään unia, jotta kirjailija voisi selittää päähenkilöä lukijalle. Federmanin teoksissa unien tehtävä on kuitenkin sekoittaa, paitsi jo valmiiksi sekaisin olevaa päähenkilöä, myös lukijoita ja kriitikoita. Federman ei näekään suurta eroa todella nähtyjen unien ja kirjaa varten luotujen unien välillä. Uni on aina eräänlainen kollaasi, jossa elämän eri hetket sekoittuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Myös Federmanin kirjoihinsa keksimät unet ovat kollaaseja erilaisista elementeistä.

Esityksen loppupuoli koostuu Federmanin omista runoista ja pienistä tarinoista, jotka tämä lukee osan yksin, osan hovisuomentajansa Raine Koskimaan kanssa. Ensin on vuorossa Federmanin itse, vuonna 1996 näkemä kohtalaisen pitkä ja yksityiskohtainen uni, joka natsi- ja keskitysleirifobioineen tuntuu hyvin omaelämäkerralliselta. Tämän jälkeen seuraa kaksi keksittyä, väkivaltaa, eroottisuutta ja ahdistusta yhdistelevää unta eräästä Federmanin romaanista.

Unista Federman siirtyy lähemmäs tyylipuhdasta lyriikkaa. Tongue ja Ubiquity ovat kaksi lyhyttä, mielenkiintoista tajunnanvirtaa edustavaa runoa Federmanin toistaseksi julkaisemattomasta tarinakokoelmasta Loose shoes. Runojen käsittelemää kaksikielisyysteemaa jatkaa myös seuraava ohjelmanumero. Sekä ranskaa että englantia teoksissaan käyttävä Federman kertoo nimittäin joutuvansa tavan takaa vastaamaan kysymykseen, ajatteleeko ja näkeekö tämä unia englanniksi vai ranskaksi. Hän sanoo tekevänsä niin molemmilla kielillä yhtä aikaa ja demonstroi tätä runollaan Bilinguist, joka on kuin kahdella kielellä tapahtuvaa, kahden henkilön väittelynä toimivaa analysointia kaksikielisyyden olemuksesta. Runo on nopeaa tulitusta, jossa kukaan yleisöstä tuskin pysyy perässä, mikä ei tosin näytä ketään haittaavan.

Seuraa esityksen ehkä hauskin osa, esseenoloinen tarina aiheenaan kirjojen syöminen. Sen mukaan, jos sinulla joskus tulee tarve syödä kirja, epätoivoissasi tai jostain perustavanlaatuisesta tarpeesta johtuen, tulee sinun syödä puhelinluettelo, sillä se on kirjastosi ainoa kirja, jonka olet saanut ilmaiseksi. Lukuunottamatta tietysti niitä, jotka olet varastanut. Tarina jatkaa pohtimalla kysymystä, onko rikos syödä tai varastaa kirja, kunhan on ensin lukenut sen. Eli kuten Voltaire sanoi Newtonille törmättyään tähän Picadilly Squarella ja huomattuaan Newtonin taskusta törröttävän kirjan: "To steal a book is not a crime!", englanniksi tai ranskaksi, tämä jää epäselväksi. Tämä kaikki vaikka Voltaire siis olikin paskiainen, antisemitisti ja juutalaisten vihaaja.

Liki yhtä hauska on seuraava pätkä, Hopeless story, jossa ei nimensä mukaan ole päätä eikä häntää. Tämän jälkeen vuorossa on lyhyt tarina, joka käsittelee monikielisen maailmamme kiroja kirjailijan kannalta. Omalaatuinen runo Yellow chair on Toivottoman tarinan tavoin kuin "metatarina", tarina tarinan kirjoittamisesta. Samuel Beckettin Waiting for Godot -näytelmän pohjalta syntyneen "epähaastattelun" Koskimaa ja Federman esittävät yhdessä. Dada poem, kahtena palstana kirjan sivulla kulkeva runo on tarkoitettu luettavaksi kasvotusten ja yhtä aikaa, mutta käytännön pakosta Federman esittää sen yksin. Kyseessä on hauska pala absurdiikkaa ja itsessään kuin jonkinlaista progressiivista jazz-laulantaa.

Hauska raamatullinen kertomus The worm puolestaan käsittelee sitä, mikä Federmanin mukaan meni pieleen aikojen alussa Paratiisissa ja miksi, Koskimaan käännöstä lainatakseni: "...asiat ovat nykyisin niin päin persettä". Moottoritiehenkinen runo Driving on the autobahn tuo mieleen Crashin, mutta on Ballardin tai Cronenbergin teoksia huomattavasti hauskempi. Esityksen päättää mielenkiintoista kielellistä kokeilua edustava runo The potato that became a tomato. Hurjan pyörityksen kautta sanasta "potato" tulee "tomato" ja päinvastoin.

Federman päättää esityksensä Samuel Beckettin muistoksi kirjoittamallaan runolla ja luovuttaa lavan Neil Gaimanille. Kuten Federmanin, myös Gaimanin esitys koostuu suuremmilta osin tämän omista kertomuksista ja runoista. Myöhemmin kuulen Gaimania kritisoidun siitä, että mieluummin moni olisi halunnut kuulla Gaimanin puhuvan jostain kuin lukevan ääneen omia tarinoitaan. Gaimanin puolustukseksi sanottakoon, että miestä oli tätä ennen retuutettu armottomasti ensin ympäri Eurooppaa ja sitten Suomea nimikirjoitustilaisuudesta ja esiintymisestä toiseen.

Gaiman aloittaa esityksensä lyhyellä tarinalla, johon tämä kertoo saaneensa idean näkemästään, kadunlakaisijaa esittävästä kuvapatsaasta. Unien lakaisijasta kertova tarina on vähäeleinen, itsessäänkin hyvin unenomainen kertomus, joka hieman pidempänä olisi hyvinkin voinut toimia jonkin Sandman-jakson pohjana.

Seuraa toinen tarina, jonka Gaiman kertoo aikoinaan kirjoittaneensa yhden viikonlopun aikana, todella pahasti tökkineen käsikirjoitusprosessin keskellä. Novelli kertoo joka suhteessa tuiki tavallisesta, keskiluokkaisesta ja patavanhoillisesta englantilaismummelista, joka löytää paikallisesta kierrätyskaupasta, ei enempää tai vähempää kuin tarunomaisen Graalin maljan. Tarina on samanoloista, perikansallisen arkitodellisuuden fantasiaan yhdistävää kerrontaa, kuin mitä meillä ovat harrastaneet esimerkiksi Pasi Jääskeläinen ja jossain määrin yleiseurooppalaishenkisempi Maarit Verronen. Sävyltään tarina on samanaikaisesti sekä koskettava että hauska, ollen yllättävänkin kaukana niistä kahdesta, luonteeltaan varsin vakavahenkisestä novellista, jotka mieheltä on Tähtivaeltajassa (kts. TV 4/93 & 2/98) toistaiseksi julkaistu.

Sitten on vuorossa jälleen lyhyempi tarina, tyyliltään esityksen aloittanutta kertomusta muistuttava tunnelmapala. Hartaanoloisen unenomaisuuden sijasta sävy vain on toinen ja luonteeltaan tämä vieteriukosta kertova tarina onkin karmiva. Novelli tuo mieleen Ray Bradburyn ja ehkä eräät Stephen Kingin tarinat, ollen kurkistus lasten epätodelliseen maailmaan ja tuosta epätodellisuuden tunnusta sikiävään kauhuun.

Gaiman vastailee muutamaan yleisön aiemmin toimittamaan kirjalliseen kysymykseen. Lastenfiktion kirjoittamisesta Gaiman vastaa kertomalla kirjansa The day I swapped my dad for two goldfish synnystä. Vastikään jälleen kerran isäksi joutunut Gaiman tietää nimittäin hyvin sen, mikä on myös Lassin ja Leevin lukijoille varsin tuttua, eli että lapset eivät halua kuulla lempisatuaan vain kertaa, vaan se pitää lukea näille uudestaan ja uudestaan: "Ja niin taikahiiri Hyppeli lähti jälleen kerran hyppelemään pitkin polkua, hip hop hip hop..." Gaiman sanookin kirjoittaneensa kirjansa paitsi lapsille, myös niille vanhemmille, jotka joutuvat sen kerta kerran jälkeen ääneen lukemaan. Tämä on tiettävästi toiminutkin ja kirjasta ovat pitäneet sekä aikuiset, että lapset. Ainoat, jotka eivät ole pitäneet siitä, ovat kirjakauppiaat, jotka eivät ole tienneet mille osastolle kultakalakirja pitäisi kaupassa sijoittaa.

Kirjan Duran Duran kirjoittamista Gaiman puolustelee lähinnä sävyyn: "...olin nuori ja tarvitsin rahaa..." pitäen tapausta oivana opetuksena siitä, mitä tapahtuu jos kirjoittaa kirjan vain rahan takia. Vaikka teos tulikin aikoinaan ulos kiivaimman Duran Duran -manian aikana, meni sen julkaissut kustantamo melkein heti nurin oikeusjutun takia eikä Gaiman itse nähnyt rahoistaan penniäkään.

Mieluisimpana Sandman-kertomuksena Gaiman pitää tarinaa A Midsummer Night's Dream, osaksi sen kirjoittamisen haasteellisuuden vuoksi, osaksi siksi, että se voitti World Fantasy Awardin ainoana sarjakuvatarinana tätä ennen tai sen jälkeenkään. Välittömästi palkinnon jakamisen jälkeen sääntöjä muutettiin niin, ettei sarjakuva voisi enää ikinä voittaa palkintoa. Luonnollisesti kirjailija itse tai kukaan muukaan ei ollut osannut odottaa voittoa. Kun palkintoja jaettiin, oli Gaimanin mukana Phoenixiin saapunut kuvittaja Charles Vess ollut pelaamassa pöytätennistä eikä Gaimanilla itsellään ollut minkään valtakunnan puhetta valmisteltuna. Palkintopystiä hän pitää käsittämättömän rumana ja kertoo säilyttävänsä sitä ikkunalaudallaan kissoja pelottelemassa.

Kysymykseen, onko koskaan epäillyt kykyjään kirjoittajana Gaiman vastaa, että teki niin lähinnä ennen ryhtymistään kirjoittajaksi. Päätöksen uravalinnastaan mies teki omien sanojensa mukaan jo teini-ikäisenä, eräänä pitkänä unettomana yönä, jolloin hän oli jostain syystä kuvitellut itsensä makaamassa kuolinvuoteellaan, hokemassa päässään: "Hitsi, minusta olisi voinut tulla kirjailija..." Niinpä hän teki päätöksensä. Jos hän epäonnistuisi, voisi hän olla tyytyväinen siitä, että oli edes yrittänyt, tarvitsematta kuollessaan pähkäillä sitä, olisiko hänestä ollut kirjailijaksi, jos olisi yrittänyt.

Kysymystä "Mitä unta näit viime yönä?" Gaiman tuntuu pitävän jokseenkin outona ja sanoo, ettei unien logiikka viime kädessä ole tarinoiden logiikkaa, huolimatta siitä, että ihmiset aina väittävät hänen käyttävän omia uniaan tarinoiden pohjana. "Ja sitten minä menin rappuihin ja sitten siellä oli spaghettia ja se pelotti minua ja sitten minä menin huoneeseen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, paitsi että se oli minun vanha lastenhuoneeni ja sitten ikkunasta tuli joku, joka sanoi joidenkin haluavan nähdä minut ja he olivat uima-altaassa." Revi tuosta sitten tarina.

Kysymykseen roolipeleistä ja niiden kirjoittamisesta Gaiman vastaa hieman kierrellen. Hän sanoo, ettei roolipeleissä ei ole hänestä mitään pahaa ja että ne ovat upea tapa ihmisille päästä elämään itse keksimänsä tarinat. Niinikään Gaiman kertoo aikoinaan jättäneensä journalistin uransa juuri roolipelien takia. Tämän tuolloinen työnantaja Today -lehti oli halunnut Gaimanin kirjoittavan Dungeon & Dragonsista suuren paljastusjutun, joka osoittaisi "kuinka roolipelit ajavat ihmiset hulluuteen, saatanapalvontaan ja itsemurhiin". Tästä huolimatta Gaiman sanoo mieluummin kirjoittavansa tarinoita, joista roolipelien kirjoittajat voivat sitten ideansa ottaa. Lopuksi Gaiman lukee pari lyhyttä runoaan, jotka kumpikin käsittelevät satujen ja tarinoiden kertomista sekä eritoten lasten suhdetta niihin.

Gaimanin esityksen jälkeen alkaa scifipäivän kotimainen osuus. Otsikon Koneunia – tieteisfantasian uninäyt alla on alan suomalaisten nimien määrä lyhyiden luentojen muodossa käsitellä seminaarin aihetta nimenomaan science fictionin ja fantasian näkökulmasta. Saapuessani tarkoitukseen varattuun, pieneen luokkahuoneeseen se on jo täyttymässä hyvää vauhtia ja ennen pitkää pieneen tilaan onnistuu ahtautumaan enemmän ihmisiä kuin voisi kuvitella fyysisesti mahdolliseksi. Johanna Sinisalo lainaa esitelmänsä alkajaisiksi fiktiivistä "herra de Selbyä", henkilöhahmoa Flann O'Brienin kirjasta Kolmas konstaapeli. Tämän jälkeen Sinisalo alkaa rakentaa todistelua sille, kuinka unien logiikka voi joskus olla tarinan logiikkaa, toisin kuin Neil Gaiman on juuri päässyt sanomasta.

Kolmas konstaapeli onkin tästä hyvä esimerkki, onhan koko kirja itsessään kuin yksi pitkä uni. Pääpaino Sinisalon esitelmässä on nimenomaan siinä, miten science fictionin ja unien maailma limittyvät toisiinsa. Sinisalon mielestä nimittäin unilla ja fantasialla – tarkoittaen tässä tiukkoihin pelisääntöihin sidottua, sisäisesti koherenttia high fantasya – ei ole läheskään niin paljoa yhteistä kuin unilla ja science fictionilla, jolla on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet toimia alitajunnan peilinä ja matkana ihmisen sisimpään.

Sinisalo lähtee liikkeelle nykyisin vakiintuneesta käsityksestä unista jonkinlaisena alitajunnan puhdistusohjelmana, joka mielen nurkkia siivotessaan ja erilaisia tapahtumia prosessoidessaan syöttää ihmiselle ärsykkeitä, joiden välille tämä itse muodostaa kytkentänsä. Tavallaan tätä "alitajunnan pelaamaa hedelmäpeliä" voisi verrata tilanteeseen, jossa ihminen on huoneessa ja täysin irrallisista keskusteluista peräisin olevista sanoista "mummo", "auto" ja "kissa" muodostaa välittömästi loogisen kokonaisuuden: "Ahaa, mummon kissa on jäänyt auton alle".

Unet toimivat samalla logiikalla, ne ovat kuin tilkkutäkki, jonka palasista ihminen muodostaa jotain selkeää ja merkittävää. Huolimatta siitä, että uni käsittelee asioita aina mielleyhtymien eikä syy-seuraussuhteiden kautta, katselemme me unia kuin elokuvaa, mieltäen että nähdyssä on pakko olla jotain logiikkaa. Näin syntyvät unien omalaatuiset tunnelmat, joita Gaimankin puheessaan kuvasi, tilanteet joissa jokin paikka on yhtä aikaa New York ja Tampere, ovesta tuleva iso mies on sekä uppo-outo muukalainen että unennäkijän äiti ja tutuilla sanoilla on täysin toiset merkitykset.

Tämä kaikki on yhteydessä scifiin, joka on historiansa aikana hyödyntänyt ahkerasti unen logiikkaa. Ovathan useimpien scifikirjojen oudot maailmat täsmälleen samalla tavalla luotuja, loogiseksi tehtyjä satunnaisotantoja. Kaukaisimmatkin scifimiljööt on luotu yhdistelemällä umpimähkäisen tuntuisesti piirteitä meidän tuntemistamme tai ainakin tutuilta tuntuvista asioista.

Kirjaa varten luodussa fiktiivisessä kulttuurissa uskonto voi olla muinaisjapanilaista perua, poliittinen tilanne sisällissodan Amerikasta ja henkilöt kalan sekä kirahvin risteytyksiä. Silti kyseessä on yhtä elävä ja uskottava kokonaisuus kuin uni silloin kun sitä katselee. Eli kun scifikirjoittaja kuulee satunnaiset sanat mummo, auto ja kissa, ei tämä käytä valveen logiikkaa vaan luo niistä vaikkapa: "...matriarkaalisen yhteiskunnan, jota uhkaavat ohjelmoinnistaan karanneet automaattiset kissat".

Sinisalon lopetettua näyttämö luovutetaan Neil Gaimanille, joka on lopulta löydetty jostain ja retuutettu paikalle. Mies myöntää avoimesti kaikessa tohinassa unohtaneensa koko ohjelmanumeron ja näyttää läheltä nähtynä entistäkin nuutuneemmalta. Gaiman pitää lyhyen puheen, tai kuten tämä itse sanoo, "rönsyilyn" ja onnistuu sen kuluessa käsittelemään monia mielenkiintoisia, scifille tällä hetkellä ajankohtaisia kysymyksiä.

Gaiman kertoo päätyneensä pohtimaan scifin luonnetta johtuen tv-projektista, jossa tämä on USA:ssa parhaillaan mukana. Se, mitä hän oli kyseistä scifisarjaa luodessaan tehnyt ei nimittäin ollut ekstrapolaatio, sen pohdiskelu, miltä tulevaisuus todellakin saattaisi näyttää. Päinvastoin, hän oli luonut sarjaan juuri sellaisen miljöön kuin oli halunnut. Hän oli halunnut villin lännen kaupungin Ajan loppuun, aikamatkailufantasiaa ja paranoiaa. Gaiman sanookin päätyneensä varastamaan projektiinsa kaiken scifissä viimeisenä viitenäkymmenenä vuotena pyörineen omalaatuisen hörheltelyn, jota ei oltu televisiossa vähään aikaan käytetty.

Asia vain on niin, että tieteiskirjallisuudesta itsessään on jatkuvasti tulossa vähemmän ajankohtaista. Gaiman kertoo kuvaavan esimerkin USA:sta, missä Disney-yhtiö on jokin aika takaperin muuttanut Disneylandinsa tulevaisuusmaan, Tomorrowlandin profiilia radikaalilla tavalla. Alunperin Tomorrowlandin tarkoitus oli ollut esitellä amerikkalaisille "...villiä ja jännittävää tulevaisuutta vuonna 1970". Vuosien kuluessa tuosta tulevaisuusmaasta oli tullut aina vain vähemmän ajankohtainen, kunnes pari vuotta sitten Disney oli sulkenut sen kokonaan. Nyt avattu Tomorrowland on Gaimanin mukaan jonkinlainen retrohenkinen Jetson-paikka, jossa esitellään nostalgisessa sävyssä 50-luvun tulevaisuutta.

Lapsena Gaiman oli lukenut sellaisten kirjailijoiden kuin Arthur C. Clarke ja Isaac Asimov kirjoja. Nämä olivat olleet aikakauden Suuria Ennustajia, miehiä jotka olivat kertoneet ihmisille, millainen tulevaisuudesta muodostuisi. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna Clarken ja Asimovin tulevaisuus oli kuitenkin melko lailla 40-luvun oloinen. Tätä olivat niin tarinoiden ihmiset, näiden väliset suhteet kuin suuressa määrin tekninen ympäristökin.

Toisaalta jo tuolloin oli ollut olemassa nimiä, jotka olivat outoja. Philip K. Dickillä oli ollut puhuvia kodinkoneita ja tiedotusvälineitä, jotka saattoi säätää ottamaan vastaan vain juoruja. Tuolloin kukaan järkevä ihminen ei ollut ottanut moista tulevaisuusnäkyä tosissaan. Nykyisin Dickin kaltaisista nimistä on kuitenkin tulossa entistä ajankohtaisempia. Elämme aikaa, jolloin äänen avulla toimivia tietokoneita on jo olemassa ja päivä, jolloin jopa leivänpaahtimet toimivat äänellä, on kulman takana. Aika, jolloin paahtimet puhuvat meille takaisin ja joudut turhaan odottamaan paahtoleipääsi, koska paahdin on parhaillaan lataamassa pornosivua netistä, on kukaties vain muutaman vuoden päässä.

Gaiman muistuttaa, että mikäli kirjoihin on uskominen, meidän pitäisi jo olla tulevaisuudessa. Vuosiluku 1998 on scifivuosi. Gaimanin mukaan Kuuhun meno oli oikein, mutta sen jälkeen meidän olisi pitänyt jatkaa Marsiin, jossain Venuksessa meidän olisi pitänyt törmätä muukalaisiin, ystävystyä niiden kanssa ja saada näiltä lentäviä lautasia. Sitten meidän olisi pitänyt levittäytyä aurinkokuntaan, sen jälkeen muualle universumiin ja elää siellä scifielämää. Jos tietokoneet olisivat vaarallisia, niiden pitäisi olla sitä sen vuoksi että ne juonivat keskenään ihmisten orjuuttamiseksi. Se sijaan ne ovat vaarallisia, koska ne hajoavat kello kahdelta yöllä vieden mukanaan kolme lukua työn alla olevasta kirjasta.

Gaiman näkeekin, että piakkoin on tulossa aika, jolloin meidän on "...keksittävä scifi uudelleen". Se, mitä ihmiset aikoinaan menivät scifistä hakemaan oli ollut turvallisuudentunne, jännitys ja eskapismi. Tulevaisuudesta itsessään on kuitenkin muodostumassa jatkuvasti entistä monimutkaisempi ja vähemmän turvallinen, mistä johtuen ihmiset ovat kääntäneet katseensa joko fantasiaan tai omalaatuisiin, nostalgisiin tulevaisuuksiin, joita ei koskaan ole ollut tai tule koskaan olemaan.

Jotain tällaista Gaiman on parhaillaan kehittelemässä USA:ssa. Sikäläisessä televisiomaailmassa vain on se piirre, ettei siellä ei koskaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Sarjan tuotanto on jo käynnissä jos se todella tulee toteutumaan, on se oleva outoa, Prisoner-henkistä aikamatkustusfantasiaa ihmisistä, jotka kaapataan Ajan loppuun ilman hajuakaan siitä, mitä varten nämä siellä ovat. Lopuksi väsynyt Gaiman vielä kiittää yleisöään kärsivällisyydestä ja poistuu huoneesta aplodien saattelemana.

Epäkiitollinen tehtävä nousta puhumaan Gaimanin jälkeen lankeaa kolminkertaiselle Portti-novellikilpailun voittajalle Pasi Jääskeläiselle. Vastikään isäksi tullut Jääskeläinen lähestyy esitelmässään scifin, fantasian ja unien kysymystä samasta suunnasta kuin jossain määrin Gaimankin eli lasten maailman kautta.Tarkastelunsa pohjaksi Jääskeläinen ottaa C. S. Lewisin Narnian ja eritoten sarjan ensimmäisen kirjan Velho ja leijona. Toisin kuin sukulaisteoksensa, J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta, on Narnia-sarja saanut otsaansa kristillisen lastenviihteen leiman, mistä johtuen monet fantasian kuluttajat ovat kiertäneet sen kaukaa.

Jääskeläinen käy läpi pääpiirteissään läpi romaanin juonen ja ryhtyy sitten puimaan sen kristillisiä ja epäkristillisiä aineksia. Vaikka 38-vuotiaaksi asti ateistina elänyt Lewis kirjoittikin kirjansa elämäkertatietojen mukaan kristinuskon puolustukseksi, asettaa Jääskeläinen kyseenalaiseksi käsityksen, jonka mukaan Narnia olisi nähtävä nimenomaan kristinuskon puolustuksena tai yleensäkään kristinuskon puolustuksena.

Narniassa on mukana monia tarinaelementtejä, jotka tieteisfantasia on sittemmin ottanut omaseen. Tällaisia ovat muiden muassa ajatukset ajan epälineaarisuudesta sekä rinnakkaisista todellisuuksista. Käännytysyritykseksi kirjoissa myös käsitellään varsin myönteisessä valossa sellaisia pakanallisia hahmoja kuin fauneja, kentaureja, minotauroksia ja ihmissusia, sotketaanpa soppaan mukaan roomalainen viininjumala Bacchuskin. Tarinan messiashahmon eli leijonakuningas Aslanin nimi tuntuisi puolestaan viittaavan kristinuskon sijasta islamiin.

Erilaiset uskonnolliset ajatusleikit eivät toisaalta ole olleet vieraita tieteisfantasiallekaan. Tv-sarjassa Hercules päähenkilö on yliluonnollisin voimin varustettu, pahuuden voimia vastaan taisteleva jumalan poika. Ray Bradburyn novellikokoelmasta Kuvitettu mies löytyvässä tarinassa päähenkilö kiertää planeetalta toiselle yrittäen tavoittaa yhä uudelleen alienihahmoissa inkarnoituvan kristuksen.

Simon Ingsin romaanissa Kuuma pää taikuus on korvattu tietotekniikalla, mutta muuten asetelma muistuttaa yllättävänkin paljon Narnia-sarjan vastaavaa. Päähän asennettavia datafateja käyttäen ihmisen on mahdollista luoda mielensä sisään rinnakkainen, eläviä tietoisuuksia käsittävä todellisuus, jossa aika Narnian tapaan kulkee eri tahtia kuin todellisessa maailmassa. Philip Pullmanin Kultaisen kompassin Jääskeläinen näkee melkeinpä jonkinlaisena vastareaktiona Lewisin kristillisyydelle. Tapahtumapaikkana on jälleen meidän todellisuuttamme muistuttava, taikuutta ja puhuvia eläimiä täynnä oleva rinnakkaistodellisuus, mutta pahan roolissa on kirkko.

Mikäli Narnia sitten todellakin on käännytysyritys, on se Jääskeläisen mukaan äärimmäisen miellyttävä sellainen, ollen omiaan toimimaan paitsi lapsen tajuntaa laajentavana linkkinä satujen ja rinnakkaistodellisuuksien maailmaan, myös tämän kriittisen ajattelun stimuloijana. Koko kiehtovan fantasiamaailman paljastuminen kristillisiä allegorioita viliseväksi käännytysyritykseksi kun ei Jääskeläisen mukaan ole omiaan synnyttämään lukijassaan uskonnollista hurmosta, pikemminkin päinvastoin. Lapsille Jääskeläinen Narniaa siis suosittelee, meille aikuisille on onneksi olemassa omat tieteisfantasiamme. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta Jääskeläinen mainitsee nimenomaan edellämainitun Ingsin romaanin, siinä kun on mukana seksiäkin.

Jääskeläisen esitelmän jälkeen vuorossa on pieni tauko, kuten iltapäivän ohjelmanumerojen vetäjänä toimiva Raine Koskimaa asian ilmaisee: "...nyt kun kukaan ei ole vielä pyörtynyt". Tauon jälkeen ohjelma jatkuu kaikkien helpotukseksi kerrosta alempana sijaitsevassa suuremmassa luentosalissa. Ensimmäisenä puhumaan nousee Hannele Parviala, joka käsittelee esitelmässään maalausten tulkitsemista unien kautta. Parvialan esitelmä on parempi kuin moni sen aiheen pohjalta todennäköisesti odotti, vaikka onkin kokonaisuutena ottaen turhan vähän fantasiaelementtejä painottava ollakseen osa nimenomaan scifitapahtumaa.

Parvialan jälkeen ääneen pääsee järjestäjien päivän kuluessa useampaankin kertaan hukkaama ja löytämä Marko Ahonen, jonka viisitoistaminuuttinen esitelmä "Rakkaudesta roskaan" on jossain vaiheessa muuttunut pienellä alustuksella ryyditetyksi koosteeksi hupaisia elokuvahirviöitä. Koosteen aikana yleisö saa nauraa vatsansa kipeäksi niin Kielletyn planeetan Id-monsteria vastaan taisteleville urheille avaruussotilaille kuin alkuperäisen Kärpäsen nimihahmollekin.

Omaksi lempihirviökseni nousee kuitenkin kolmipäinen lohikäärmeotus, jota elokuvanäytteen paljasrintainen sankari käy urheasti hammastikun kokoisella miekallaan sohimaan... Kavalkadin päättää filminäyte, joka Ahosen mukaan "ei ole verinen tai mitään, mutta joka on muuten vain kauhea". Kyseessä on pätkä elokuvasta Spice World – The Movie. Marko Ahonen on julma mies.

Sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen lyhyt, ytimekäs ja kuten arvatakin sopii, hauska esitelmä käsittelee unia ja supersankareita, tarkemmin kummankin suhdetta logiikkaan. Varsinkin vanhemmat supersankaritarinat ovat nykynäkökulmasta katsottuna absurdiuteen asti mahdottomia ja ristiriidassa paitsi järjen sekä luonnonlakien, myös oman sisäisen jatkumonsa kannalta. Hiltusen mielestä monet supersankareihin liittyvät kummallisuudet kuitenkin selittyvät, jos niitä tarkastelee pikkupoikien unisymboleina.

Käsitys, joka supersankareilla näyttää amerikkalaisen oikeuslaitoksen toiminnasta olevan, on lapsenomaisen naiivi. Sankarit saattavat hakata joukon konnia ja jättää nämä sidottuna poliisilaitoksen eteen kaulassaan lappu: "Nämä ovat konnia, laittakaa nämä vankilaan." Supersankareille ei koskaan kasva partaa ja nämä näyttävät olevan vailla muitakin normaalin ihmisen ruumiintoimintoja. Kun sankari on henkisesti hankalassa tilanteessa, tämä hikoilee, muttei koskaan supertekoja suorittaessaan kylve hiessä. Fetisistisesti värittyneistä asuista huolimatta sankareilla ei näytä olevan minkäänlaista sukupuolielämää tai edes halua moiseen. Sanalla sanoen näiltä puuttuvat kaikki aikuisen miehen ominaispiirteet.

Supersankarien vastustajat eli superkonnat ovat painajaismaisia hahmoja, jotka kerta kerran jälkeen tulevat piinaamaan sankaria. Superkonnille voi tapahtua seikkailun lopussa mitä tahansa, mutta nämä tulevat silti seuraavassa jaksossa takaisin. Usein nämä eivät halua rahaa tai valtaa sinänsä, vaan nimenomaan kiusata sankaria. Eli Hiltusta lainatakseni: "...ja mikä tärkeintä, ne nauravat sinulle. Sinulla on makeat kuteet, tuhat huipputeknistä lelua ja salainen luola, sinä olet komein, rikkain ja voimakkain, mutta silti ne nauravat sinulle!" Unien tapaan supersankareiden maailman turvallisuus on pettävää. Vaikka olisit maailman voimakkain olento, on konnilla aina jokin laite joka saa voimasi katoamaan ja tekee sinut avuttomaksi.

Paitsi että supersankarit pystyvät tekemään asioita, jotka olisivat arkitodellisuudessa mahdottomia, ovat seikkailujen tapahtumapaikatkin puhtaan vertauskuvallisia. Teräsmiehen ja Batmanin kotikaupunkeja, Smallvilleä, Metropolisia ja maailman varmasti ainoaa goottilaista suurkaupunkia Gotham Cityä on täysin turha etsiä todellisen USA:n kartalta. Kuin unessa kaupunkien visuaalisella ulkonäöllä ei ole väliä ja se voi hyvinkin vaihdella tarinasta toiseen. Eräässä seikkailussa saattaa esiintyä konnan päämajanaan käyttämä, kaupunkia hallitseva pilvenpiirtäjä, jota ei tätä ennen ole nähty tai joka ei tämänkään jälkeen tule sarjoissa esiintymään.

Kun ottaa huomioon supersankarien ja unien maailman välisen yhteyden, ei Hiltusen mielestä ole mikään ihme, ettei näitä ole monista yrityksistä huolimatta onnistuttu "aikuistamaan". Jos unen yrittää kääntää järkeväksi tarinaksi sellaisenaan, kaikki sen alkuperäiset ideat katoavat. Myös supersankarit on jo perusrakenteeltaan tehty hahmoiksi, jotka eivät vain toimi reaalimaailmassa. Hiltunen lopettaa esitelmänsä pohdiskeluun sankaruuden olemuksesta. Tältä oli kerran kysytty, haluaisiko hän olla sankari, onko sankari hänestä miehen malli? Hiltunen huomauttaa, että kyseessä on kaksi täysin eri kysymystä. Jos puhutaan miehen mallista, ei sellaisena voi todellakaan pitää katoilla loikkivaa kerrastosankaria. Kuitenkin se aikuinen, joka ei enää uneksi sankaruudesta, on Hiltusen mielestä menettänyt jotain oleellista siitä, mitä on olla lapsi.

Hiltusen jälkeen ääneen pääsee Toni Jerrman, joka suvereenilla supliikillaan vetääkin vauhdilla läpi esitelmänsä Japanin painajaisista. Mukanaan Jerrmanilla on Japanin painajaisista suurin eli itse Godzilla, tosin luonnollista kokoa jossain määrin pienempänä. Esitelmän kuluessa Jerrman näyttää... hm, havainnollisen kuvasarjan kautta, miten Tokio kerta toisensa jälkeen tuhoutuu jouduttuaan onnettomuudekseen kahden muinaishirviön taistelukentäksi.

Godzillan ohella Jerrman esittelee sarjakuvanäyttein muita japanilaisten luomia tuhovisioita. Liki klassisen Akiran lisäksi Jerrman mainitsee Johji Manaben Outlandersin, jossa tuhot kasvavat asteittain ja viimeisessä osassa tulilinjalle joutuu koko maapallo. Älyllisempää ja monitahoisempaa tulevaisuuspainajaista edustaa Masamune Shirow'n Appleseed, jossa itse tuhon sijasta keskitytään kuvaamaan tilannetta sen jälkeen sekä maailman jälleenrakentamista.

Maailmanloppukuvausten lisäksi japanilaiset sarjakuvantekijät näyttävät viehtyneen erilaisiin robottihaarniskoihin. Vaikka esitelläänkin nimellisesti työkaluina, ei niillä yleensä tehdä tarinoissa muuta kuin tapella ja rikota paikkoja. Tämän sarjan edustajista Jerrman mainitsee esimerkkinä Shirow'n toisen sarjakuvan Dominion Tank Police, jossa poliisien tankit tekevät taloista selvempää jälkeä kuin rikolliset konsanaan.

Japanilaisten ja amerikkalaisten suhtautumisessa omaisuuteen ja yleiseen turvallisuuteen näyttääkin olevan selvä ero, ainakin jos asiaa tarkastelee sarjakuvien valossa. Toisin kuin amerikkalaisissa supersankaritarinoissa, Godzillan, Mothran tai jokin muun hirviön saapuessa Tokioon, eivät pilvenpiirtäjät ole tyhjiä, vaan täysiä. Kun amerikkalaisissa hengentuotteissa saatetaan pohtia sitä, riittääkö Rautamiehen tai Ihmenelosten vakuutus korvaamaan tuhot, olisi moisiin pikkuseikkoihin takertuminen japanilaisissa sarjakuvissa vieras ajatuskin.

Jerrmanin esitelmä on hauska ja vauhdikas, muttei juurikaan tarjoa uutta tietoa mangan tuntijoille tai Tähtivaeltajansa lukeneille. Liiallisesta asiallisuudesta saati vakavuudesta sitä ei myöskään pääse syyttämään. No, mitään tällaista kukaan mieheltä tuskin odottikaan.

Päivän viimeisestä esitelmästä vastaa Raine Koskimaa, joka käsittelee esitelmässään niinikään Japania, mutta tekee sen varsin toisenlaisesta näkökulmasta kuin Jerrman, keskittyen kirjailija Haruki Murakamiin, jonka teokset lienee luettavissa jonkinasteisen tieteisfantasian piiriin. (Muiden muassa Murakamista tarkemmin, kts. Finnzine 2/97.) Koskimaan esitelmä on sujuva ja kiitettävän korkeakirjallinen, vaikkakin jossain määrin raskas esitys pitkän festivaalipäivän päätteeksi. Murakamin kirjoista Koskimaa nostaa esille teokset Hard-boiled wonerland and the end of the world sekä Wild sheep chase. Koskimaan päätettyä esitelmänsä yleisöstä tulee tieto, jonka mukaan kirjoista jälkimmäisen olisi itse asiassa jo suomennettu, ilman suurempaa hälyä Otavan Keltaisessa kirjastossa nimellä Suuri lammasseikkailu. Tieto tulee Koskimaalle itselleenkin yllätyksenä.

Esitelmän jälkeen on vuorossa jälleen lyhyt tauko, jonka aikana päivän päättävän panelin osanottajat hakeutuvat paikoilleen. Marko Ahonen on jälleen hukassa, joten paneli koostuu vain viidestä päivän kotimaisesta esitelmöitsijästä. Aluksi panelin puheenjohtajana toimiva Toni Jerrman soittaa ääninäytteen Ridley Scottin Blade Runnerista, tarkemmin sanoen androidi Roy Battyn kuuluisan "I've seen things you people wouldn't believe..." -monologin ja kysyy panelisteilta näkevätkö androidit näiden mielestä tosiaan unta sähkölampaista. Johanna Sinisalon mukaan asia on näin, mutta johtuu siitä, että aiheutuen androidien rakentamisessa käytetyistä orgaanisista osista, nämä ovat parantumattomia eläimiinsekaantujia... Jaaha.

Jatkuessaan keskustelu vakavoituu jonkin verran ja esille nousee muutamia varsin mielenkiintoisia ajatuksia koneista ja unista. Aiemmin Sinisalo oli esitelmässään kertonut itsessään hyvin urbaanilegendan oloisen tarinan tapauksesta, jossa kuvamateriaalin käsittelyyn suunniteltu tietokone oli kameran poiskytkemisen jälkeen alkanut oma-aloitteisesti yhdistellä kuvia yhä uudestaan ja uudestaan, toisin sanoen "nähdä unia". Panelin jäsenet nostavat ajatuksen unia näkevästä koneesta uudelleen esille ja esittävät kysymyksen, millaisia tietokoneen näkemät unet voisivat sitten olla?

Millaisia unia saattaisi kone, jonka kokemusmaailma on täysin toisenlainen kuin meillä ihmisillä, nähdä? Kun ihmiset näkevät unia, on tuiki tavallisilla asioilla niissä yleensä mitä poikkeuksellisimmat merkitykset. Spaghettilautanen voi olla joko uskomattoman pelottava tai kiihottava näky. Näin ollen ne tunteet, joita ihminen unessaan kokee, ovat monin verroin varsinaisia uninäkymiä oleellisempia. Jos vaikkapa androidit siis todella näkisivät unia, olisivatko tunteet niissä mukana?

Toinen aihe, jota paneli pohtii, ovat utopiat ja dystopiat. Miksi koneiden esimerkiksi oletetaan välittömästi tietyn älykkyystason saavutettuaan muuttuvan "pahoiksi"? Todellisuudessahan vastikään tiedostamisen asteen saavuttanut, ihmisten mielivallan alla elävä tietokone olisi luultavasti varsin pelokas yksilö. Eräs ilmeinen selitys tälle on se, että ihminen on, osittain tiedostamatta, osittain tietoisesti, tehnyt itsestään tällä planeetalla luomakunnan kruunun. Tekoälyn kehittyminen merkitsisi, että ihminen saisi ensimmäisen kerran vastaansa varteenotettavan kilpailijan.

Dystopioiden ja erilaisten kauhukuvien yleistä suosiota scifissä paneli perustelee muun muassa konfliktien tarpeella, utopiakuvaukset kun pääsääntöisesti ovat uskomattoman tylsää luettavaa. Scifin asemaa suhteessa valtavirtakulttuuriin ja erityisesti sen uhkakuvapainotteisuutta voisi myös verrata kanarianlintuun hiilikaivoksessa. Sen tehtävä on heijastella mainstream-yleisön pelkoja, joita kylmän sodan alkuaikoina olivat kommunistit, sitten tietotekniikan nopea kehitys ja tämän jälkeen luonnon tasapainon järkkyminen.

Jerrmanin väite siitä, että scifi olisi täynnä utopioita tai lajityyppi suhtautuisi teknisen kehityksen oletettuihin edistysaskeliin täydellisen kritiikittömästi, ei saakaan panelistien keskuudessa paljoa kannatusta. Vaikka esimerkiksi Star Trekin maailma on täynnä utopistista kehitysoptimismia, ovat erilaiset tekniset innovaatiot useimmiten toimineet scifissä niiden ongelmien ja ristiriitojen synnyttäjinä, joiden varaan koko tarina viime kädessä rakentuu. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa kloonaus, joka nykyisen geenitekniikkabuumin aikana on jälleen nostamassa päätään.

Jopa sellaisia scifin peruskuvastoon kuuluvia aiheita kuin avaruusmatkailua tai ihmisen levittäytymistä avaruuteen on viime vuosina ryhdytty tarkastelemaan negatiivisessa valossa. Eräs tunnettu tämän trendin edustaja on Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia. Utopioihin ja dystopioihin liittyy myös panelin ainoa yleisökommentti. Eikö yhden dystopia voi olla toisen utopia ja päinvastoin? Panelistit myöntävätkin tämän ja mainitsevat esimerkkinä Robert A. Heinleinin Starship Troopersin. Heinleinhan loi kirjassaan eräänlaisen "fasistisen utopian", maailman joka fasistisuudestaan huolimatta ei ollut sovinistinen saati rasistinen.

Panelin jälkeen valtaosa scifikansasta vaeltaa Jyväskylän kirjailijatalolle, missä olut ja muut väkijuomat virtaavat alan harrastajien päästessä turisemaan paitsi keskenään, myös tekemään lähikontaktia tapahtuman kunniavieraiden kanssa. Itse onnistun näkemään vilauksen Neil Gaimanista, joka yllättäen näyttää huomattavasti hyvinvoivemmalta kuin aiemmin iltapäivällä. Ilmeisesti miehen jossain vaiheessa saama kunniavieraskäsittely eli sauna ja hieronta ovat auttaneet miehen virvoittamisessa.

Kirjailijatalon illanvieton loputtua suunnistan baari Vakiopaineeseen, missä on määrä nimen Tokio Peep Show alla pyöriä elokuvasarja tarkoituksenaan esitellä japanilaisen kuvallisen ilmaisun koko outo kirjo. Astuessani baariin pyörii sen seinällä jonkinlainen japanilaisversio Uhrilampaista. Elokuvan pääosassa nähtävä pyylevä japanilaistyttönen on ilmeisesti sarjamurhaajan perässä. Tai sitten sarjamurhaaja on tämän perässä, en ole asiasta aivan varma.

Sarjamurhaajapätkän jälkeen vuorossa on puolitoistatuntinen animaatioelokuva Perfect Blue. Anime seurailee jossain määrin edellisen elokuvan juonta, vaikkakaan ei henkeä ja kertoo pirtsakasta japanilaisesta poppistähdestä, jota alkaa ahdistella omalaatuinen, ihmisiä murhaava kiusanhenki. Elokuva edustaa siistiä animaatiota, mutta ei kaiken kaikkiaan ole mikään omaperäinen teos.

Illan viimeinen elokuvaesitys, 60-luvulta peräisin oleva sadistishenkinen viritys nimeltä Joy of Torture sitten eroaakin melko lailla kahdesta edeltäjästään. Elokuva koostuu kahdesta tarinasta, joista molempien tapahtumapaikkana on jonkinlainen historiallistyyppinen japanilaismiljöö. Varsinaisesta juonesta on kummankaan pätkän kohdalla turha puhua ja lähinnä ne toimivatkin erilaisten vatsaakääntävien jippojen yhteenketjuttajina. Asiaa ei paranna se, että tarjoamistaan vastenmielisistä käänteistä huolimatta on varsinkin tarinoista jälkimmäinen anteeksiantamattoman tylsä.

Elokuvan kyseenalaiset dramaturgiset arvot huomaa myös baariin joskus pikkutunneilla eksynyt valtavirtayleisön edustaja. Hetken aikaa seinällä pyörivää japanilaista hengentuotetta, sitten pöydissään nuokkuvia scifihörhöjä tuijoteltuaan tämä elämää nähneen oloinen nainen kiteyttää arvionsa ytimekkäästi: "Täähän on ihan tyhmä!" En voi kuin yhtyä mielipiteeseen. Sekavan koheltelun jälkeen elokuva päättyy kohtaukseen, jossa näemme kylähullun sahaavan jälkimmäisen tarinan päähenkilöltä pään pois. Että sellainen tapaus. No, mitään elokuvataiteen mestariteoksia kukaan paikalle raahautuneista tuskin oli odottanutkaan näkevänsä.

Suunnistaessani baarista hotellilleni on sää päättänyt paljastaa scifikansalle tylymmän puolensa. Hyinen sade vihmoo päin kasvojani ja tunnen oloni kevyessä kesävarustuksessani varsin lohduttomaksi. Aamulla pakkaan vähäiset tavarani koko yön jatkuneen sateen ropistessa hotellihuoneen ikkunaan. Tunnen lievää tyytyväisyyttä ajatellessani sitä, miten sää oli tänä runsassateisimpana ja kylmimpänä kesänä miesmuistiin päättänyt suosia scifikansaa. Pisaroiden tipahdellessa taivaalta yhä kiihtyvää vauhtia suunnistan kohti kaupungin linja-autoasemaa. Kotia päin!