Pasi Karppanen: Masters of the Middle-Earth
Tai miten roskastakin voi suurennuslasin kanssa syynäämällä löytää yhtä ja toista kiinnostavaa
(Legolas 1/1999)
On hämmästyttävää, miten eri valossa asiat näyttäytyvät, kun niitä katselee eri ikäisenä tai muuten erilaisen elämänkokemuksen värjäämien lasien läpi. Otetaanpa vaikka Gary Goddardin vuonna 1987 ohjaama scifihalpis Masters of The Universe. Vaikka perustuukin Mattel-yhtiön leluhahmoihin eikä suinkaan sarjakuvaan, voi elokuvan hyvin nähdä osana tuota pre-burtonilais-batmanilaista sarjakuvafilmatisointien sarjaa, jonka edustajia nähtiin 80-luvulla muutamia: Flash Gordon (1980), Popeye (1980) ja Howard the Duck (1986). Vuonna 1989 ensimmäisen Batman lopulta potkaisi käyntiin todellisen sarjakuva- ja tv-sarjafilmatisointien vyöryn – trendi, joka ei näytä vieläkään laantumisen merkkejä.
Itse muistan panneeni Goddardin elokuvan merkille sen pyörähtäessä teattereissa loppuvuodesta -87. Joskus 90-luvun alussa elokuva esitettiin televisiossa ja tuolloin näin siitä pätkiä sieltä täältä, mutta ihmeempää vaikutusta kokonaisuus ei minuun tehnyt. Tämän jälkeen menikin pitkään, ennen kuin kiinnitin elokuvaan minkäänlaista huomiota. Jossain vaiheessa täytin muutaman tolkieninmentävän aukon fantasiasivistyksessäni ja kun taannoin tulin katsoneeksi elokuvan alusta loppuun asti, ryhdyin kiinnittämään huomiota eräisiin yksityiskohtiin. "Hetkinen", sanoin itselleni. "Tässä kaikessa on jotain hyvin tuttua..." Loppuvuodesta -99 elokuva tuli televisiosta toistamiseen ja koska on enemmän kuin todennäköistä monien kanssatolkienistieni jättäneen sen kokonaan huomiotta, katsoin asiakseni ruotia tätä kyseenalaista trash-helmeä Legolasin sivuilla muutamalla sanalla.
Masters of The Universe alkaa näkymällä tarinan pääpahis Skeletorin Pääkallolinnasta, joka on usvan ja sumun keskellä, pimeänä ja pelottavana hahmona kuin eräskin nimeltä mainitsematon Pahuuden Voimien tyyssija. Sisällä Skeletor (Frank Langella, jonka näyttelijäsuoritus menee suurimmilta osin hukkaan tämän luurankomaskin alla) meuhkaa voimansa tunnossa, taistelu Hyvän ja Pahan voimien välillä on loppusuoralla ja Skeletorin voitto viimeistä iskua vaille valmis. Paitsi että tämän armeijat ovat lyöneet vastustajat jokaisella rintamalla, on pahiksella vangittuna linnassaan voimasäteen sisälle hyvän voimia edustava Velhotar (Christina Pickles, joka ei elokuvassa saakaan tehdä mitään muuta kuin seistä aloillaan ja riutua).
Tämän jälkeen siirrytään itse taistelukentälle. Niin no, sellaiseksi se katsojan on ainakin kuviteltava. Varsinaista armeijaa tai edes sellaisen jäänteitä ei budjettisyistä nimittäin nähdä ja Skeletorin joukkoja vastaan taistelleista voimista on jäänyt jäljelle vain tarinan pääkolmikko: He-Man (Dolph Lundgren), hyvisten sotavoimien komentaja Asemies (Jon Cypher) ja tämän tytär Teela (Chelsea Field). Kolmikko törmää autiomaassa harhaillessaan pieneen menninkäismäiseen olentoon nimeltä Gwildor (Billy Barty, useammastakin elokuvasta tuttu pienikasvuinen näyttelijä, jonka naamaa ei Langellan tavoin tunnista maskin alta). Melkein ensimmäisiksi sanoikseen Gwildor tokaisee: "Minä en pidä seikkailuista" ja vie sankarit turvaan mukavaan maakoloonsa. Piti seikkailuista tai ei, sellaiseen Bil... öh, siis Gwildor joka tapauksessa joutuu. Tämän keksimä "kosminen avain" on nimittäin joutunut Sau... siis Skeletorin haltuun, syy miksi Pahan voimat ovat nyt voittamassa sodan.
Kosminen avain itsessään on varsin mielenkiintoinen tarinallinen jippo, sen avulla on nimittäin mahdollista siirtyä mihin paikkaan universumissa tahansa. Toisin sanoen esine saa toimittaa sekä Sormuksen herran mahtisormuksen että Narnia-sarjan vaatekaapin virkaa. (Mainitsinko muuten jo, minkä nimisen mikä-mikä-maan hallinnasta elokuvassa taistellaan? Eternia.) Sankarien yritys Velhottaren vapauttamiseksi avaimen kaksoiskappaleen avulla päättyy kuitenkin katastrofiin, nämä sinkoutuvat maapallolle ja avain joutuu kahden teinin, Julien (nuori Courtney Cox) ja tämän entisen poikaystävän Kevinin (Voyagerin luutnantti Parisina useimmille tuttu Robert Duncan McNeill) haltuun. Ennen pitkää avaimen perässä ovat myös Skeletorin konnat ja kaikkien tavoitteleman esineen käsiinsä saaneet Kevin ja Julie, jotka siis saavat toimittaa tarinassa Sormusten herrassa esiintyneiden puolituisten virkaa, joutuvat välikappaleiksi Hyvän ja Pahan väliseen taisteluun...
Maan asukkaiden ja jo edellä mainitun Gwildorin lisäksi monet muutkin tarinan hahmot ovat melko suoria Tolkien-variantteja. He-Manin oikea käsi Asemies on melko ilmeinen Konkari, pääpahiksen linnaan voimasäteen sisälle vangittu Velhotar taas täysvalkoisissaan kuin Gandalfin naispuolinen vastine. (Naispuolinen velho? Mitä Christopher Tolkienkin tästä sanoisi?) Ainoa sankareista, joka ei suoralta kädeltä tunnu oikein sopivan tolkienilaiseen muottiin, on Teela, joka pahiksia potkivana ja ammuskelevana voimanaisena edustaneekin enempi nykyaikaista, emansipoitunutta naistyyppiä. Mikään järin uusi keksintö post-tolkienilaisessa fantasiassa erilaiset vahvat toimijanaiset eivät toisaalta ole.
Toinen samantapainen poikkeus on Skeletorin käsikassara Evil-Lynn, joka kaikesta päätellen lienee tarinan naispuolinen Saruman-variaatio. (Tai sitten Sarumanin ja Narnia-sarjan Lumikuningattaren yhdistelmä.) Evil-Lynniä näyttelevä Meg Foster tekee mustaan ja kultaan verhoutuneena pahisleidinä yhden elokuvan parhaista roolisuorituksista, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Mia Sara elokuvan Legenda "pahana" keijukaisprinsessana tai Sarah Douglas elokuvan Teräsmies II Ursana. Foster, jonka tavaramerkkinä voi pitää tämän pistävän hypnoottisia silmiä, on useissa scifi- ja kauhuleffoissa sivuhahmona esiintynyt takuupahis ja niitä näyttelijöitä, jonka bongatessaan katsoja muistaa nähneensä tämän jossain, muttei kylläkään missä.
Mustat ratsastajat on elokuvassa korvattu jossain määrin värikkäämmällä joukolla Skeletorin käskyläisiä. Ilmeisesti porukka on nyysitty suoraan Mattelin lelusarjasta, tähän viittaavat ainakin hahmojen nimet: Beastman, Blade, Karg ja – uskokaa tai älkää – Saurod. Örkkiarmeijaa edustaa varsin vaikuttavanoloinen leegio kiiltävänmustiin, koko kehon peittäviin haarniskoihin pukeutuneita Skeletorin sotilaita. Niin, ja mainittakoon, että avaimen perässä juoksee myös pieni vastenmielinen poliisikersantti Lubic (James Tolkan, jonka useimmat muistanevat parhaiten Paluu Tulevaisuuteen -leffojen kaljupääreksinä). Tämä haluaa sankareiden tapaan avaimen itselleen, mistä syystä miehestä ei ole tarinan kuluessa muuta kuin harmia. Kuulostaako tutulta?
Tätä tulkintaa tosin haittaa jossain määrin se, että tarinan loppumetreillä kyseinen pikku niljake ei yllättäen syöksykään varjoista kiljuen ja putoa avain mukanaan pohjattomaan kuiluun, vaan Skeletorin saapuessa maapallolle tekee yllättäen täyskäännöksen ja loikkaa hyviksien puolelle. Samassa tohinassa Julie saa Skeletorin kuolemansäteestä siipeensä ja makaa kuoleman kielissä kuin Frodo konsanaan. Ystävänsä pelastaakseen He-Man uhrautuu, laskee miekkansa ja suostuu palaamaan Skeletorin vankina Eterniaan, missä tätä, hm... leijonanharjaista urosta tietysti kidutetaan ja nöyryytetään vallan kamalasti. Kuten arvata saattaa, ennen pitkää osat kääntyvät, maapallolle jääneet sankarit syöksyvät He-Manin avuksi ja tämä kiskaisee miekkansa paadesta, jonne Skeletor oli sen lykännyt. (Miekka kivessä? Höh.)
Tämän jälkeen ohjelmassa onkin varttitunnin verran ankaraa mättöä, jonka päätteeksi Skeletor kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti tippuu käsiään heilutellen pohjattomaan kuiluun. Vaikka onkin huomattavasti väkivaltaisempi kuin Sormuksen herran loppu konsanaan, seurailee kohtaus pääpiirteissään yksi yhteen Tuomiovuori-episodia. – Eipä sillä, että elokuva olisi ensimmäinen vastaavaa kuviota käyttänyt tuotos. Tai viimeinen sen puoleen. Muistellaanpa vaikka sellaisia elokuvia kuin Jedin paluu, Pimeä uhka tai noin ziljoonaa muuta elokuvaa, jossa tarinan konna tippuu rääkyen alas pohjattomaan syöveriin. Ja niin, mitäs eräälle professori Moriartylle tapahtui Reichenbachin putouksilla? Niin, ei kukaan tosissaan kuvitellutkaan Tolkienin itse keksineen kaiken kirjoissaan esiintyneen?
Masters of The Universe on toimiva pikku pätkä, ei suurta taidetta, mutta tarpeeksi nautittava, jotta roskaelokuvaestetiikkaa arvostava löytää siitä oman hupinsa. Elokuvan visuaalinen yleisilme edustaa juuri sitä ihanaa hömppäscifiä, joka on totuttu liittämään vaikkapa erinäisiin 80-luvulla päivänvalonsa nähneisiin DeLaurentis-tuotoksiin (kaksi Conan-elokuvaa ja Red Sonja etunenässä) sekä edellämainittuun Flash Gordoniin: kultaa, kromia, mustaa nahkaa sekä räikeitä värejä estottomasti käyttävä futuristinen puvustus, huikeat arkkitehtoniset viritelmät ja tahaton tai tahallinen kieli-poskessa -asenne. Suurena yllätyksenä ei tulekaan, että Jean "Moebius" Giraud tiettävästi oli mukana elokuvan visuaalisen yleisilmeen luomisessa.
Tehosteet eivät mitään supertasoa, mutta ajavat asiansa. Etenkin Bartyn Gwildor-kääpiö on kiitettävän hyvän näköinen eikä hahmo ole läheskään niin ärsyttävä kuin saattaisi kuvitella, vaikka humoristinen sidekick kuinka onkin. (Asiaan saattaa vaikuttaa, että Gwildor, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, saa vetää tarinassa "viisaan vanhan miehen" roolia ja laukoa toiminnan ja räiskeen keskellä syvämietteisiä lausahduksiaan.) Bill Contin musiikki jytisee elokuvassa kiitettävän mahtipontisesti ja meno on muutenkin niin vauhdikasta, että likipitäen unohtaa koko elokuvan sentään perustuvan leluyhtiön action-figuureihin.
Ironista kyllä, heikoin lenkki näyttelijäpuolella on nimenomaan Lundgrenin esittämä He-Man, joka paljasrintaisena patsastelijana alkaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ärsyttää too-della rankasti, olkoon tarinan Aslan-variaatio sitten tai ei. Jotain elokuvan asetelmista muuten kertoo se, että Lundgrenilla, joka tuossa vaiheessa oli tekemässä kovalla metelillä Amerikan-läpimurtoaan, oli elokuvassa koko liuta omia avustajia, joiden tittelit ovat paljonpuhuvia: drama coach, speech coach, hair stylist... Elokuvan muut näyttelijäsuoritukset edustavatkin sitten keskitasoa, ollen tapauksia sarjassamme "ei nyt mitään ihmeellistä mutta ei nyt ihan surkeitakaan".
Mitä tulee elokuvan juoneen noin objektiivisessa mielessä, ei se kieltämättä ole omaperäisyydellä pilattu, mutta kyseessä on yhtäkaikki napakka, kasassa pysyvä pikku tarina. Elokuvan käsikirjoittajaksi ilmoitetaan mies nimeltä David Odell, jonka muista meriiteistä löytyvät muiden muassa nukkefantasia Dark Crystal (1982) ja hömppäscifarin Martians Go Home (1990) ohjaustyö. Masters of The Universessa Odellin suurimmaksi ansioksi voinee lukea juuri erilaisen laina-aineksen ja Mattel-yhtiön lelusarjan yhdistämisessä enemmän tai vähemmän loogiseksi kokonaisuudeksi, minkä lisäksi mukaan on eksynyt muutama omakin heitto musiikista, äänistä ja rakkaudesta voimina, jotka ylittävät ajan ja paikan kahleet.
Kun Julie makaa henkihieverissä ja Gwildor pyytää soittoniekaksi paljastunutta Keviniä tarttumaan musiikki-instrumenttia muistuttavaan kosmiseen avaimeen tyttöystävänsä pelastamiseksi, tämä sanoo: "Look, you got the wrong songmaker, Gwildor. I'm just a stupid keyboard-player in a high-school band. There's a million of me." Gwildor katselee poikaa pää kallellaan ja sanoo sitten narisevalla äänellään: "Only one of you, Kevin. Only one of anybody." Skeletorin meuhkatessa riutuneelle ja jo kuoleman rajalla keikkuvalle Velhottarelle siitä, kuinka on hänen Kohtalonsa hallita Eterniaa, nainen katsoo tätä ja sanoo: "Men... who crave power... look back their mistakes of their lives... pile them all together and call it... Destiny".
Lukijan ei pidä erehtyä. Masters of The Universe ei ole loistava elokuva. Se ei ole oikeastaan edes hyvä elokuva, jos sitä tarkastelee vähänkään kriittisemmin. Se ei ole scifiä tai fantasiaa, vaan niiden muotopuoli sekoitus. Elokuva edustaa juuri sitä aivotonta 80-lukumaista scifikohellusta, jota katsoen moni tämänkin aviisin lukijoista luultavasti tuli varttuneeksi: paperinohuen tarinan päälle kasattuja erikoistehosteita, muutama toimintakohtaus ja se pakollinen romanttinen sivujuoni. Kun katselee elokuvan tuottajakaartia ei tämän seikan pitäisi olla edes mikään yllätys. Elokuva on halpisyhtiö Cannonin tuottama ja tuottajaportaassa on häärännyt Golan-Globus-parivaljakko (samat kaverit, jotka pitelivät naruja Teräsmiessaagan surullisenkuuluisassa nelososassa).
Kokonaan oma kysymyksensä on, onko elokuva lopultakaan Tolkienia ja Lewisia törkeästi plagioiva pyhäinhäväistys vai ei. Kun nimittäin puhutaan niinkin vahvasti kulttuurin aluskasvillisuuteen juurensa työntäneestä genrestä kuin fantasia, liikutaan tässä suhteessa hyvin vaarallisilla vesillä, minkä lisäksi rankkojen yhtäläisyyksien vetäminen kahden, toisistaan mahdollisesti hyvinkin irrallisen asian välille, on aina vaarallista. Se, mistä kulttuurissamme kulkevat arkkityypit ja tarinarakenteet ovat alun perin lähtöisin – missä määrin jotain tiettyä juonielementtiä tai perustyyppiä voidaan pitää jonkin yhden ihmisen hengentuotteena, missä määrin kyseessä on vain kulttuurin yleisestä käymistuotteesta, ovatkin kysymyksiä, joihin en edes yritä löytää tässä yhteydessä vastausta.
En myöskään kuvittelevani ole ensimmäinen, joka Masters of The Universen yhtäläisyydet tiettyihin fantasiaklassikkoihin huomaa tai että kyseessä olisi ensimmäinen elokuvallinen (tai kirjallinenkaan sen puoleen) hengentuote, jonka yhteydessä Tolkienia on viime vuosikymmenten aikana ryöstöviljelty. Huomattavasti mielenkiintoisempi kysymys olisikin se, millaiset Odellin tarkoitusperät mahtoivat olla käsikirjoitusta väsätessään. Tiedostamatonta tuo vaikutteiden imeminen tuskin on ollut, sen todistaa jo erilaisten Tolkien- ja Lewis-lainojen määrä. Eniten Masters of The Universen kaltaisista hömppäscifeistä kuitenkin nauttii kääntämällä aivot nolla-asentoon ja antamalla tarinan viedä. Ehkä elokuva on häpeämätöntä plagiointia, ehkä ei. Who cares? Niin paljon viittauksia ja kaiketi jopa jonkinlaisiksi sisäpiirin vitseiksi luettavia heittoja elokuvasta löytyy, että tolkienehinsa ja lewiseihinsa huumorilla suhtautuva kykenee repimään pätkästä paljonkin hupia irti.
Oikeastaan Masters of The Universen voi nähdä tyylipuhtaana satuna, tarinana jolla on omat sisäiset lainalaisuuteensa ja jonka maailmaa ei pidä tarkastella liian kriittisesti. Elokuva päättyy kohtaukseen sarjassamme: "...se ei ollutkaan unta!", tuoden ajan epälineaarisuuteen perustuvana koukkuna mieleen, ei niinkään Sormusten herran Kontuun paluun, vaan ensimmäisen Narnia-kirjan Velho ja leijona lopetuksen. Ajan ja paikan kahleet voi ylittää ja jos olosuhteet ovat oikeat, mitä tahansa saattaa tapahtua. Loppukohtauksessa nuoret katselevat saamaansa amulettia ja sen läpi näkymää Eterniasta. Etualalle ilmestyy miekkaa päänsä yläpuolella pitelevä He-Man, joka kajauttaa maskuliinisuutta uhkuen tunnuslauseensa: "Aiiii haave the poweeeeeer!" Jesh!
Julkaistu Suomen Tolkien -seuran julkaiseman Legolas-lehden numerossa 1/1999. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.