Sienipilviä, kuvitteellisia maailmoja ja jediritareita kylpytakeissa

Sienipilviä, kuvitteellisia maailmoja ja jediritareita kylpytakeissa
Näkökulma Turun Finnconiin 13. - 15. 8. 1999
(Finnzine 3/99)

"Finncon Turus? Älytö ajatuski." Noin pessimistisesti asia ilmaistiin tulevan conin tiedotuslehtisessä Uutissi Turust – Finncon 1999 kehityskertomus #0 kesällä -97, kun koko tapahtuma oli vasta kaukaista tulevaisuutta. Saattaa olla, mutta kuluneena kesänä kyseinen "älytö ajatus" joka tapauksessa materialisoitui olemassaolevaksi reaalitodellisuudeksi. Huolimatta siitä, että tapahtuma järjestettiin nyt kaukana kehäkolmosen ulkopuolella (eikä edes Jyväskylässä), saapui Finnconiin kiitettävän runsaslukuinen joukko scifikansaa. Kaupungin nuori fandom-aktiivijoukko selvisi sekin ottamastaan urakasta kunnialla ja kahden päivän ajan tapahtuman yleisö sai nauttia täysipainoisesta conimenosta paneleineen, esitelmineen ja elokuvanäytöksineen. Conin virallisina teemoina olivat tällä kertaa vuosituhannen vaihde, maailmanloppuvisiot ja anime.

Näin jälkiviisaasti voisi tietysti sanoa järjestäjien haukanneen jossain määrin "liiankin ison" palan. Ulkomaisten suurconien tapaan ohjelmaa oli järjestetty useampaankin saliin niin, että samanaikaisesti käynnissä saattoi olla neljä-viisikin esitystä, mihin määrään eivät vielä kuulu erinäisissä pikkusaleissa pyörineet elokuva- ja videonäytökset. Tämä puolestaan tarkoitti sitä, että monet hyvätkin ohjelmanumerot saivat vain kourallisen seuraajia, osan yleisöstä lisäksi vaellellessa saleista sisään ja ulos kesken esitysten. No, kun ottaa huomioon, mikä kaikki olisi noinkin massiivisen ohjelman ollessa kyseessä voinut mennä pieleen, jää Turun Finncon historiaan yhtenä tehokkaimmista maassamme toistaiseksi järjestetyistä scififestivaaleista.

Kuten Finnconien perinteeseen kuuluu, otti tapahtuma tänäkin vuonna varaslähdön. Perjantai-iltana Cosmic Comic Cafe'ssa järjestetyt Star Wars -aiheiset naamiaiset sekä sitä edeltänyt Phantom Menace -näytös keräsivät melkoisen määrän huomiotaherättävästi pukeutuneita scififaneja. Elokuvanäytöstä edeltänyt odottelu olikin melkoista pukujuhlaa itsessään naamiaisasuisten fanien purjehtiessa teatterin täyteen ahdetussa eteiskäytävässä. Joukossa nähtiin useampikin Obi-Wan Kenobi, pari Darth Maulia ja yksi todellisella pieteetillä tehty kuningatar Amidala. Itse elokuvanäytöksessä suunnatonta närkästystä aiheuttavat valot, joita teatterin henkilökunta ei tajunnut sammuttaa tarpeeksi ajoissa, kovaäänisistä valot pois! -huudoista huolimatta. Lopulta "valoisa uhka" (kuten eräskin katsoja asian ilmaisi) väistyi ja elokuva pääsi alkamaan.

Itse leffa nyt sitten oli... No, olihan se. Vauhtia ja toimintaa parinkin elokuvan tarpeiksi. Jediritareita voimansa tunnossa, lasermiekkojen säihkettä (kaksiteräinen lasermiekka, jee!), Vanha Tasavalta loistonsa päivinä, mielikuvituksellisia robottikehitelmiä (ei ollutkaan tullut kuultua vanhaa kunnon cylon-nuottia aikoihin...), upeita joukkokohtauksia ja kuin suoraan muinaisen Rooman areenoilta tempaistu kelkka-ajokilpa. Zummmm! Vauuhh! Klang-a-klang-a-klang! Oman lisävärinsä katselukokemukseen toivat hiekka-ihmisiksi pukeutuneet yleisön jäsenet, jotka katsovat asiakseen maustaa kilpa-ajojaksoa "raah, raah!" -huudoillaan ja heiluttamalla taistelusauvojaan kankaan edessä. Niinsanotut tavalliset teatterissakävijät lienevät tunteneet itsensä kaiken keskellä varsin eksyneiksi.

Cosmicissa meno jatkui yhtä villinä Star Wars -fanien hehkuttaessa toisilleen oluen ja siiderin voimin, mistä olivat ja eivät olleet elokuvassa pitäneet. Tietokoneanimaationa tuotettu koheltaja Jar Jar Binks tuntui saavan tämänkin yleisön keskuudessa murskatuomion. Taistelukohtauksista pidettiin, vaikka kysymys, miksi jedit eivät tässä elokuvassa hävinneet kuollessaan ilmaan, herättikin kummastusta. Alkuillasta paikalla nähtiin myös tapahtuman toinen kunniavieras, amerikkalaiskirjailija Connie Willis, jolle conin major domo (tai ainakin yksi heistä) Simo Suntila esitteli Cosmicin seiniä koristavaa Phantom Menace -aiheista fanitaidetta. Innokas puheensorina ja kiivassanainen väittely jatkuivat myöhään yöhön...

Lauantai-aamu koittaa. Huolimatta siitä siideri- ja olutmäärästä, jonka valtaosa yleisöstä on edellisenä iltana kaikesta päätellen nauttinut, vallitsee tyylipuhdasta itäsaksalaista funktionalismia edustavalla yliopistoalueella kiitettävä hyörinä jo aamutuimaan. Scifiseurat, sarjakuvaliikkeet ja kustantamot kasaavat myyntipöytiään, infotiskillä käy jatkuva liikenne ja conijärkkärit vilahtelevat muun yleisön seassa antennipäähineineen. Lunastan tiskiltä oman rintanappini ja ruokalapun, jolla yliopiston kahvilasta saa ilmaisen aterian. Järjestelyjen kerrotaan menneen paria takaiskua lukuunottamatta hyvin. Connie Willisin (kuten nyt kuulen) keuhkoputkentulehdus oli ollut vähällä romuttaa kirjailijan Suomen-vierailun kokonaan, minkä lisäksi kuulen urbaanilegendalta kuulostavan kertomuksen järkkärien videotykkivaikeuksista. Ohjauspaneelista olivat löytyneet muiden muassa vaihtoehdot "voimala", "mylly" ja "rautatie" kuvan ja äänen säätöjen puuttuessa kokonaan. Järjestäjien työpanosta kohtaan tuntemani arvostus nousee välittömästi muutaman pykälän.

Tutkiskelen ohjelmalehtistä ja huomaan saapuneeni paikalle juuri sen verran myöhässä, että Hannu Pajusen pitämä avajaispuhe jää minulta kuulematta. Myöhemmin luen jaossa olleesta (ja Pajusen itsensä organisoimasta) tiedotuslehtisestä sen olleen muun muassa "fantastisen loistava", "erittäin erinomainen" ja "tosi hyvä". Hm. Sen sijaan käytän jäljelle jääneen ajan conialueeseen tutustumiseen. Panen merkille yhtä seinää peittävät, scifielokuvista ja -sarjoista tuttujen amerikkalaisnäyttelijöiden kuvat, joiden perusteella yleisö saa äänestää "Universumin seksikkäintä mies- ja naisnäyttelijää 1999". Muistutan itseäni jättää jossain vaiheessa omankin äänestyslippuni.

Kuulen yleisön taputtavan pääsalissa (mahdollisesti Pajusen avajaispuheelle, mahdollisesti sille että se loppui) ja suunnistan yhteen yläkerran pikkusaleista kuuntelemaan kirjailija Kari Levolan esitelmää. Levolan aiheena on Oman äänen etsijät ja sen kuluessa kirjailija kertoilee yleisesti, mitä kaikkea kirjoittajan tulisi ottaa huomioon omaa tyyliä etsiessään ja henkilöhahmoja rakentaessaan. Otsikko itsessään on tietynlainen kustannusklisee (kustantamojen kirjailijoille lähettämissä, parin rivin hylkäyskirjeissä kerrotaan usein tekstin olleen muuten toimiva, mutta "oman äänen" puuttuvan siitä) vaikka olevankin täyttä totta ja olennainen osa kirjoittajana kehittymistä. Se, mikä Levolan mukaan usemmista hänen lukemistaan scifiteksteistä onkin puuttunut, on juuri tuo "oma ääni".

Toisaalta Levola laskee scifikirjoittajien ansioksi lajityypin konventioiden tuntemuksen. Toisin kuin eräät Levolan tuntemat runoilijat, jotka eivät lue muuta runoutta haluten "välttää vaikutteita" (kyseessä on sama kuin jos elokuvaohjaaja väittäisi, ettei ikinä ole katsonut elokuvia välttyäkseen saamasta vaikutteita) scifikirjoittajat hakevat innoituksensa nimenomaan lajityypin olemassaolevasta perinteestä. Kokonaan oma lukunsa ovat ne kirjailijat, jotka eivät tuohon perinteeseen tukeudu, mutta kirjoittavat tästä huolimatta science fictionin tunnusmerkit täyttävää tekstiä. Tällaisista kirjailijoista Levola mainitsee esimerkkinä Kauko Röyhkän ja tämän uunituoreen, vahvasti Raamattu-vaikutteisen romaanin Ocean City. Sujuvaa tekstiä, mukaanlukien myös scifi-sellainen, voi kuitenkin tuottaa kuka tahansa ja yksi kirjoittajana kehittymisen edellytys on nimenomaan tuon oman äänen löytäminen, tavalla tai toisella.

Levolan esitelmän jälkeen suunnistan yliopiston pääsaliin, missä on parhaillaan alkamassa Atorox-palkintojen jako. Parhaalle vuonna 1998 julkaistulle scifitarinalle annettavan palkinnon saa edellisvuotiseen tapaan Pasi Jääskeläinen, Tähtivaeltaja 4/98:ssa julkaistulla tarinallaan Alla pinnan toiseus piilee. Kakkossijalle pääsee niinikään vanha Atorox-veteraani Johanna Sinisalo novellillaan Pitkän valkoisen pilven maa. Kunniakirja myönnetään myös Tähtivaeltajan päätoimittajalle Toni Jerrmanille, joka ei luonnollisesti unohda hehkuttaa molempien novellien julkaistun samassa numerossa. Kolmannelle sijalle kirii, ainakin omasta mielestäni jonkinasteisena yllättäjänä Olav Tirkkosen tarina Avaruuden äänten mysteeri joka (kuten yhtä poikkeusta lukuunottamatta koko kärkikymmenikön loppu) löytyy Tampereen scifiseuran julkaiseman Portin sivuilta.

Palkintojenjako itsessään näyttää olevan jonkinasteinen tiedonkulun riemuvoitto, sillä välittömästi tilaisuuden jälkeen liikkeelle lasketaan Finncon 99:n epävirallisen äänenkannattajan Konkistadorin ykkösnumeron, jossa jakotilaisuutta kommentoidaan tuoreeltaan kursailemattomin ylisanoin. Muiden muassa sen kerrotaan olleen "konstailemattoman tyylikäs ja selkeä" sekä "kaikessa vakuuttavuudessaan erinomainen". Numero jää Konkistadorin viimeiseksi, mutta lehti saa nopeasti joukon seuraajia. Näiden nimet seurailevat tuttua kaavaa: Kontakti, Konteksti, Konkari, Konttaus... Lehtiä myös yhdistää se, että jokaista ilmestyy vain yksi numero. Tulevia keräilyharvinaisuuksia, epäilemättä.

Jakotilaisuuden jälkeen pääsalissa alkaa Connie Willisin kunniavieraspuhe. Willis lähtee liikkeelle omista kirjallisista esikuvistaan, Robert A. Heinleinista ja Philip K. Dickistä ja ryhtyy tämän pohjalta etsimään syitä sille, miksi scifi häntä tai ihmisiä ylipäätään kiinnostaa. Scifin avulla lukijoita on mahdollista kuljettaa ympäristöihin, jonne mainstreamin avulla ei ole mahdollista päästä, toisiin paikkoihin ja, eritoten Willisin tapauksessa, toisiin aikoihin. Niinikään Willis kertoilee aikamatkustusmaailmansa taustoista sekä Lontoossa sijaitsevan St. Paulin katedraalin merkityksestä sen synnylle.

Toisaalta scifillä pystyy myös varoittamaan ihmisiä siitä, mihin tietyt kehityskulut saattavat jatkuessaan johtaa. Tästä esimerkkinä Willis mainitsee novellinsa Melua (kts. Tähtivaeltaja 2/99) joka oli kirjoitusajankohtanaan parodiaa, mutta on sittemmin alkanut muistuttaa realismia. Jatkuvasti herkkähipiäisemmäksi käyville etujärjestöille nauranut ja sensuroinnin vaaroista varoittanut tarina menetti nimittäin suuressa määrin hauskuuttaan USA:n sienenkasvattajien liiton väitettyä Time-lehden atomipommiaiheisen kannen "pilaavan sienten julkista imagoa". Puhe itsessään ei sisällä paljoakaan uutta scifiä enemmän kuluttaneelle, mutta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Willisin persoonaan kirjojen takana.

Willisin esitelmän jälkeen pyyhällän yhteen yläkerran luokkahuoneista, missä on parhaillaan menossa conin toisen kunniavieraan Philip Pullmanin signeeraustilaisuus. Kuten tyylipuhdas oxfordilaisakateemikko ainakin, antaa Pullman itsestään miellyttävän peribrittiläisen vaikutelman. Toisin kuin eräätkin rutinoituneet jenkkikirjailijat, Pullman ei väännä signeerauksiaan tappotahtia, vaan jutustelee kohteliaasti jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa muutaman sanan ja kyselee muiden muassa ihmisten vaatteissa olevien, eri väristen rintanappien merkitystä. Universumin Tomu -trilogian kolmannen osan Pullman kertoo olevan viimeistelyä vaille valmis. (Ja jollei olisi Suomessa, olevansa luultavasti viimeistelemässä sitä parhaillaan. Tunnen tiedon johdosta melkein syyllisyyttä.)

Signeeraustilaisuudesta riennän yliopiston pikkusaliin, missä on parhaillaan menossa Pekka "Babyface" Sirkiän, tai kuten tämä fandom-piireissä paremmin tunnetaan, "Pekka-sedän" vetämä ohjelmanumero Hukattu SF-nuoruuteni 80-luvulla. Esitys on Pekka-sedän melko estotonta itsetehostusta (mikä lie ollut tarkoituskin) eikä niinkään varsinainen paneli kuin sekalainen muistelohetki, jonka kuluessa joukko vanhoja partoja, Marko Mahnala, Juha Salminen ja Ben Roimola käyvät läpi Pekka-sedän johdolla läpi hämäriä (johtuen alkomahoolimääristä, joita tuolloin näyttää tulleen nautittua, paikoin hyvinkin hämäriä) muistikuviaan 80-luvusta. Muistelojen perusideana tuntuu olevan, että 80-luvulla kaikki oli vielä hyvin, kun kaikki tunsivat toisensa, olivat lukeneet ne vähät suomennetut kirjat ja telkkarista tuli yksi scifileffa vuodessa...

Muistelohetken jälkeen samaisessa salissa alkaa paneli, jossa katse on suunnattu menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. Simo Suntilan vetämän panelin otsikkona on Fandomin tulevaisuus ja sen kuluessa nuoren polven scifinaamat Jani Achrén, Juha-Pekka Hartikainen, Marko Ikäheimo ja Pasi Karppanen pyrkivät vastaamaan kysymykseen, minne suomalainen scififandom on menossa.Valitettavasti paneli vain ei tunnu missään vaiheessa pääsevän oikein vauhtiin, vaan jää parin kysely-vastauskierroksen asteelle.

Lähinnä panelistit yrittävät pontevasti kierrellä sitä tosiseikkaa, että fandom on nykyisessä muodossaan kuihtumassa pois ja kysymystä, mitä asialle pitäisi tehdä. Toisin kuin 80-luvulla, on scifikenttä nykyisin pirstaloitunut, ennen niin tiivis ryhmä hajonnut entistä pienempiin osiin ja ydinaktiivien joukko kuihtunut kuihtumistaan. Toivoa kuitenkin on. Coniperinne on yhä voimissaan eikä fandom ole niinkään kuolemassa kuin muuttumassa. Eli kuten Marko Ikäheimo asian ilmaisee, jos fandom ei olisi tähän mennessä muuttunut, olisi se jo fossiloitunut.

Siirryn pikkusalista yhteen toisen kerroksen luokkahuoneista, missä on parhaillaan alkamassa Suomen ensimmäinen virallinen Star Wars -fanien tapaaminen. Tilaisuus onkin varsinainen yleisömenestys ja pieneen tilaan on onnistunut ahtautumaan uskomaton määrä kuulijoita. Tunnelma huoneessa on makuuni itse asiassa niin tiivis, että Sami Salmen huttiksi pitämien ja Simo Suntilan simultaanitulkkaaminen tervetuliaissanojen jälkeen päätän jättää tilaisuuden suosiolla ja kiertelen jonkin aikaa conialuetta vilkuillen ala-aulan myyntipöytiä. Niinikään huomaan tyystin unohtaneeni yhdessä pikkusaleista jo tuntia aikaisemmin järjestytyn Connie Willis -signeeraustilaisuuden. Myöhemmin kuulen myös iltapäivän Willis-kyselytunnin perutun kirjailijan jouduttua vetäytymään uupuneena hotellihuoneeseensa.

Päätän siirtyä yliopiston pääsaliin, missä on parhaillaan menossa Boris Hurtan vetämä paneli aiheenaan Lukemisen ihanuus. Panelin kuluessa Niina Repo, Eeva-Liisa Tenhunen, Emma Viljamaa ja Vesa Virri kertovat, mikä lukemisessa heitä viehättää ja miksi se edelleenkin on paras tapa nauttia scifistä. Kuulu bibliofiili ja kaikenlaisiin internetteihin sekä larppaamisiin suurella skeptisyydellä suhtautuva Hurtta myöntääkin auliisti kirjan ansiot ja näkee positiivisena merkkinä esimerkiksi sen, että menossa olevan tapahtuman vieraana on nimenomaan kaksi kirjailijaa eikä esimerkiksi joukkoa tv-sarjanäyttelijöitä, kuten saattaisi olla asian laita amerikkalaisessa conissa. Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kokonaisuus jää jossain määrin ohueksi, minkä lisäksi tunnelmaa laskee se, että sinänsä oivalla panelilla on tuskin kourallinen kuulijoita.

Hurtan panelin jälkeen pyyhällän jälleen yläkerran pikkusaliin, missä on menossa Marko Mahnalan vetämä ohjelmanumero Star Trek – menetetty viattomuus. Kyseessä ei ole niinkään paneli tai esitelmä, vaan hieman alakuloinen tilaisuus, jossa Mahnala ja yleisö yhdessä valittavat sitä, kuinka Paramount on ilkeä iso yhtiö, joka ei tajua fanien päälle yhtään mitään. Vaikka Star Trekiä kohtaan melkoista kiintymystä tunnenkin, ei esitys oikein onnistu tempaamaan minua mukaansa. Vaeltelukierteeseen yhä syvemmälle vajonneena poistun tästäkin tilaisuudesta kesken. Teen kardinaalirikoksen ja kävelen suoraan kilpailevan klaanin eli Star Wars -fanien tapaamiseen, missä tunnelma alkaakin olla jo suuressa määrin rauhoittunut. Liityn Star Wars -fanien vastaperustettuun Tähtiallianssiin ja saan Simo Suntilalta oman Sp... tarkoitan tietysti Vapaa Galaksi -lehteni (Sori, Simo).

Päivän päätteeksi piipahdan vilkaisemassa vielä yhtä ohjelmanumeroa, tähtitieteen dosentti Aimo Sillanpään pääsalissa pitämää esitelmää Kosmoksen lopullinen kohtalo. Kyseessä on epäilemättä kiinnostava ohjelmanumero, joka kaikesta päätellen näyttää vielä nauttivan kiitettävää yleisömenestystä, mutta mehut alkavat omalta osaltani olla yksinkertaisesti lopussa. Poistun conialueelta ja muistan vasta nyt unohtaneeni kaikessa tohinassa käyttää oman ruokalappuni. Perhana.

Ravintola Assarissa pidetystä conin virallisesta illanvietosta itselläni on tarjota vain muutamia erittäin hataria muistikuvia. Pääsääntöisesti mustiin pukeutuneita ja sekä joitakin naamiaisasuisia scifi-ihmisiä istumassa urheasti ravintolan kattoterassilla purevan viileässä alkusyksyn illassa ja toinen mokoma sisätiloissa bailaamassa Do The Bartmanin, Bat & Ryydin ja Village Peoplen tahdissa. Ryhmä puolitoistametrisiä teletappeja (jotka sanoivat: "hei hei!"). Erehdyttävästi Petri Hiltuselta näyttävä samuraisoturi. Fanikunniavieras Ahrvid Engholm etsimässä epätoivoisesti vessaa. Kaiken tämän keskellä Philip Pullman, josta saa sellaisen vaikutelman kuin mies ei oikein olisi juhlissa kotonaan. Saatan tietysti erehtyäkin.

Jossain vaiheessa iltaa yleisö kerääntyy sisätiloihin seuraamaan notkuvalla lavalla järjestettävää naamiaispukuesitystä. Performanssisarjan voittaa kahden MIB-miehen hidastettu kaksitaistelu, pukusarjan Saatana ("...It feels so good to be so bad") ja animepukusarjan vinyylirintaliiveihin ja -pikkuhousuihin pukeutunut "anime-typy". Tosin sanan sarja käyttö viimeksimainitun kohdalla on jossain määrin kyseenalaista, sillä voittaja on myös sarjansa ainoa osallistuja... Jos minulta kysytään, anime-typy olisi kyllä ollut vahvoilla vaikka muita osaanottajia olisi sitten ollutkin, näin ainakin päätellen yleisön (okei, ainakin miespuolisen) kovaäänisistä reaktioista. Conijärkkärien kasaaman millennium-medleyn rämähtäessä käyntiin Final Countdownilla jätän Assarin ja suunnistan Turun miellyttävän kirpeään yöhön. Anime-sarja... Höh.

Edellisen päivän vaeltelukierteestä opiksi ottaneena päätän aloittaa sunnuntain jossain määrin ryhdikkäämmin. Jätän muissa saleissa pyörivät, sinänsä kiinnostavilta kuulostavat ohjelmanumerot sikseen ja kävelen yhteen yläkerran luokkahuoneista, missä on parhaillaan alkamassa sarjakuvapiirtäjä Petri Pelkosen vetämä ohjelmanumero otsikkonaan Kuvakäsikirjoituksen tekeminen. Kyseessä ei ole niinkään esitelmä, vaan työpaja, jossa Pelkonen muokkaa Daniil Harmsin lyhyestä tarinasta kuvakäsikirjoituksen kahden sivun sarjakuvaa varten. Muokkaustyön yhteydessä Pelkonen havainnollistaa muutamia sarjakuvan kielen perussääntöjä, kuten ajan käsitettä sekä tilan ja ruutukoon merkitystä kuvakerronnassa. Ohjelmanumero ei sinällään tarjoa paljoa uutta sarjakuvan parissa askarrelleelle tai sen kielioppiin tutustuneelle, mutta on tästä huolimatta mielenkiintoinen työpaja.

Kuvakäsikirjoituksen tultua valmiiksi Pelkonen jatkaa esitystä vapaammalla jutustelulla yleisönsä kanssa. Itse siirryn pääsaliin, missä Philip Pullman on parhaillaan aloittamassa kunniavieraspuhettaan. Puheen otsikko on Path through the woods ja sen kuluessa Pullman havainnollistaa kielikuvien "polku" ja "metsä" avulla, mistä tarinankerronnassa on kyse ja mitä kirjoittajan tulisi muistaa tarinoidensa maailmoja kehitellessään. Tarina on kuin polku jota pitkin lukija johdatetaan metsän läpi, joskus kiemurtelevaakin reittiä pitkin, paikasta A paikkaan B. Metsä taas on taustamaailma, ympäristö jossa tarina tapahtuu. Metsä on tärkeä tarinalle, mutta vain sen näyttämönä. Jos kirjailija innostuu kehittämästään maailmasta niin, että ryhtyy kuvailemaan sitä ja unohtaa tarinan kuljettamisen, menettää lukija mielenkiintonsa. Tähän Pullman palaa kerta kerran jälkeen: "Don't leave the path." Koska aivan kuten pikku Punahilkka, joka oli matkalla metsän läpi isoäidin mökille, silloin kirjoittaja on hukassa.

Taustamaailmoiden kehittely ei siis ole kirjoitusprosessin päätarkoitus, vaikkakin hyvin tärkeä osa sitä. Pullman havainnollistaa tätä kertomalla ryhmästä kanadalaislarppaajia, jotka olivat ottaneet pelimaailmakseen Pullmanin Kultaisessa kompassissa luoman "rinnakkais-Oxfordin". Nämä olivat pyytäneet kirjailijaakin seuraamaan larppiaan, mutta Pullmanin oli täytynyt vastata kieltävästi. Hänhän oli käynyt siellä jo? Toisaalta, jos hän kirjailijana vierailee jonkun toisen kirjoittajan luomassa metsässä ja näkee polulla edessään jotain mielenkiintoista, ei hän epäröi hetkeäkään ottaa sitä mukaansa. Jos tuo toinen kirjailija nimittäin olisi halunnut, ettei hän sitä vie, ei tämän olisi Pullmanin mukaan alunperinkään pitänyt kutsua häntä vierailulle metsäänsä.

Taustamaailman luomisen ja tarinan suhteet havainnollistuivat Pullmanille hänen ideoidessaan työn alla olevan trilogiansa kolmatta osaa Amber Spyglass. (Kun ensimmäinen osa oli ollut something-something ja toinen osa something-something, oli myös kolmannen osan ollut pikku pakko olla something-something.) Hän oli kehittänyt kirjaan mielenkiintoisen taustamaailman, jonne Lyra ja tohtori Mallory Salaperäisen veitsen lopussa joutuvat ja sinne oudon, muukalaismaisten olentojen lajin. Kuitenkin vasta kun hän oivalsi, miten nuo olennot liittyvät Lyran tarinaan, punaisena lankana kaikissa osissa kulkevaan syntiinlankeemus-teeman ja Tomun mysteeriin, muuttuivat ne osasta metsää osaksi polkua. Esitys on siinä määrin kiehtova, että jos Pullman olisi halunnut mainostaa tulevaa kirjaansa, olisi tämä tuskin voinut pitää tehokkaampaa myyntipuhetta.

Guppi gaffet ja hymy poikkines!

Seuraavan ohjelmanumeron päätän jättää suosiolla sikseen (tarjolla olisi ollut niin Miehiä kumipuvuissa kuin Tieteisfiktiota ja talonpoikaisjärkeäkin) ja käytän ajan itseni ravitsemiseen. Jossain vaiheessa kuulen yliopiston sisäpihalta valtaisaa meteliä ja muistan aiemmin näkemäni ilmoituksen "Xena vastaan Cthulhu" -aiheisesta taistelunäytöksestä. Myöhemmin kuulen Xenan voittaneen ottelun. Konttori-lehtisestä löydän kamppailua kommentoivan pikku-uutisen: "Se Kutu-joku yritti jotenkin hämätä sitä narttua, mut sitte se hyökkäs ja se oli ihan kauheeta ja mä en haluu puhuu siitä enää!" Hm.

Luen myös universumin seksikkäin näyttelijä -kilpailun ratkenneen ja muistan unohtaneeni äänestää koko kisassa. Perhana. Konkurssi-lehtinen kertoo voiton menneen miessarjassa Sean Connerylle ja naissarjassa (jaettu ykköstila Winona Ryderin kanssa) Lucy Lawlessille. Kaksoisvoitto Xenalle, jee! Tietyssä mielessä menestystä voi tosin pitää kyseenalaisena, sillä "universumin ällöimmät" -sarjoissa sekä Kevin "Hercules" Sorbo että Reneé "Gabrielle" O'Connor korjasivat jaetut ykkössijat. Sorbon kanssa ykköspallin jakoi Brad Pitt ja O'Connorin kanssa Jane Fonda. Blondit ilmeisestikään eivät olleet tällä kertaa suosiossa.

Tutkiskelen tässä vaiheessa jo hiirenkorville selaamaani conilehtistä ja päätän suunnistaa yhteen yläkerran pikkusaleista. Kyseisessä salissa on parhaillaan alkamassa Vesa Lehtisen vetämä, Suomen tieteiskirjoittajat ry:n julkaiseman Kosmoskynä-lehden sivuilla jo useamman vuoden pyörineeseen Kuvitteellinen maailma -projektiin liittyvä työpaja. Maailmanluontiharjoitus, jonka tarkoituksena on luoda "jaettu maailma" -periaatteella toimiva yhteinen ympäristö kirjoittajien käyttöön, on sinänsä kiinnostava, vaikka esityksen vetäjät valitettavasti antavatkin projektista hieman sisäpiirimäisen vaikutelman. Tämä saa aikaan sen, että aihe jää yleisölle jossain määrin etäiseksi ja tälle tuottaa selviä vaikeuksia päästä esitykseen sisälle. Sen verran kiinnostusta ja uusia kontakteja maailmanluontiprojekti kuitenkin synnyttää, että vetäjät näyttävät olevan työpajansa antiin tyytyväisiä.

Ohjelmanumeron jälkeen harhailen jonkin aikaa conialueella, mutten piipahda yhteenkään saliin (tarjolla olisi ollut muiden muassa historian ja fantasian suhteita tarkasteleva esitys sekä jotain juttua kloonilampaista). Törmään hätääntyneen oloiseen miekkoseen, joka kertoo olevansa auton UIG-460 omistaja ja kyselee vastaantulijoilta, mikä tämä juttu hänen autostaan oikein on? Sittemmin asia selviää minulle tiedotuslehti Konfliktista, mutta en enää tavoita miestä. Niinikään bongaan yhdessä yläkerran pikkusalissa nimikirjoituksia jakavan Connie Willisin, joka näyttää voivan jo jossain määrin paremmin. Signeerattu Doomsday Book kainalossani suorin pääsaliin, missä on parhaillaan alkamassa conin vanhalle hupinumeropaikalle sunnuntai-iltaan sijoitettu Spekulatiivisia elokuvia -paneli.

Esikuvansa spekulatiivisia kirjoja mukaan osanottajat joutuvat esityksessä kylmiltään kertomaan elokuvista joita ei vielä ole – ja luultavasti ei koskaan tule olemaankaan. Jukka Halmeen vetämässä panelissa Petri Hiltunen, Irma Hirsijärvi, Markku Lappalainen ja aivan Jukka Räsäseltä näyttävä Hannu Pajunen kertoilevat elokuvista, joiden nimet tuntuvat hämmästyttävästä yhteensattumasta johtuen olevan repäisty kuin suoraan conilehtisen ohjelmakaaviosta: Kosmoksen lopullinen kohtalo, Länsi-Pasila, Tiedotustilaisuus... Stanley Kubrickin keskenjääneestä AI-projektista löytyy kaksikin eri versiota. Performanssin huippukohta on, kun Petri Hiltunen rikkoo panelistien mikrofonit. Esitys on kiitettävän hauska, vaikka koko idea alkaakin olla pikku hiljaa jo loppuun kaluttu. Mitähän seuraavaksi? Spekulatiivisia sarjakuvia?

Spekulatiivisten elokuvien jälkeen pääsalissa alkaa Kimmo Lehtosen vetämä paneli After Us the Future, jossa kunniavieraat Connie Willis ja Philip Pullman pohdiskelevat Tuomas Hakkaraisen ja Jari Kaivo-Ojan kanssa sitä, miten tiede on muuttamassa tai jo muuttanut maailmamme muistuttamaan science fictionin visioita. Esitys on varmasti älykäs ja mielenkiintoinen, keräten lisäksi kunnioitettavan määrän yleisöä, mutta oma takkini alkaa tässä vaiheessa olla jälleen jo niin tyhjä, että poistun panelista kesken ja päätän pyörähtää vielä kertaalleen conialueen ympäri. Ostan pari rintanappia ja yhden postikortin.

Lukuunottamatta muutamia edelleen pyöriviä ohjelmanumeroita (yhdessä yläkerran pikkusalissa Babylon 5 -fanit jatkavat aiemmin päivällä alkanutta tapaamistaan) alkaa Finncon 1999 olla ohi. Eri puolilla conialuetta kauppiaat tyhjentävät myyntipöytiään, järkkärit repivät seiniltä alas julisteita ja pakkaavat tavaroitaan. Huudot kajahtelevat tyhjenevässä ala-aulassa kävellessäni sen läpi kohti ulko-ovia. Tunnen oloni äkkiä oudon surumieliseksi. Kävellessäni yliopiston ovista ulos iltaruskon kultaamaan alkusyksyiseen iltaan alkaa tuttu melodia soida mielessäni. Sieluni silmien eteen kohoaa näky sienipilvestä ja kuulen naisäänen laulavan:

We'll meet again,
don't know where, don't know when.
All I know we'll meet again
some sunny day...