Pasi Karppanen: Rasa Manner, Sami Similä (toim.): Astraaliripaska (Seonsana, 2001)
(Kosmoskynä 3/2002)
Kotimaisen scifin julkaisurintamalle astui vuonna 2001 uusi nimi, kun kirjallisuusyhdistys Seonsana ry julkaisi järjestämäänsä novellikilpailuun perustuvan kokoelman Astraaliripaska. Viimeisestä kotimaisesta sf/f-antologiasta kieltämättä onkin jo aikaa. Ellei lukuun ei oteta kahta Boris Hurtan 90-luvulla toimittamaa, kutsuperiaatteella kokoamaa kauhukokoelmaa, tarvitsee edellisen löytääkseen mennä aina viime vuosikymmenen alkupuolelle saakka.
Seonsanan kokoelmaa on ehditty ruotia jo yhden jos toisenkin scifilehden sivuilla ja sen saamaa vastaanottoa voisi luonnehtia varovaisestikin arvioiden ”kohteliaan kriittiseksi”. Ärsyynnystä etenkin kulissien takana on aiheuttanut lause, jolla kokoelmaa Seonsanan www-sivuilla mainostettiin: ”suomalaisen scifin parhaimmistoa”. Lause ei useimpien mielestä nimittäin anna oikeaa kuvaa niin kokoelmasta kuin suomalaisen scifin tasostakaan. ”Suomalaisen scifin parhaimmistoa my ass.”
Myönnettävä on, ettei lause kriittistä tarkastelua kestäkään. Kokoelman novelleista yksikään ei ole scifiä, vaan kaikki ovat pikemminkin kauhuun päin olevaa fantasiaa. Osaltaan tämän selittää jo itse kilpailun otsikko, ”Kauhu ja mielen pimeät puolet”. Se, miksi Seonsana sitten on päättänyt markkinoida kirjaansa scifiantologiana, onkin tässä valossa yllättävää. Toisaalta ei kokoelman kannessa mitään tällaista väitetäkään. Jos tarkkoja ollaan, ei missään päin kirjaa mainita puolella sanallakaan sisällöstä mitään.
Myös sen, onko kyse ”parhaimmistosta” (olipa genre, jota tekstit edustavat sitten mikä tahansa) voi asettaa kyseenalaiseksi. Kuten muissa yhteyksissä on kerrottu, keräsi Seonsanan kisa lopulta vain kourallisen tekstejä. Tämä näkyy myös Astraaliripaskassa valitettavan selvästi. Useampikin kirjoittaja on kokoelmassa mukana enemmän kuin yhden tekstin voimin eikä tekstien taso juurikaan päätä huimaa.
Kirjoittajien varovaisuuden ymmärtää toki hyvin. Seonsana on uusi yrittäjä, josta kukaan ei tunnu tietävän paljoa. Itsekin kiinnitin huomiota kilpailujulistuksessa muutamaan seikkaan. Säännöissä novelleille määriteltiin, ei enimmäis- vaan vähimmäispituus, mikä kieltämättä on yleisesti ottaen hieman epätavallinen menettely ja kirjoittajia kannustettiin osallistumaan kisaan useammalla kuin yhdellä novellilla. Myös muuten Seonsana tarjoaa itsestään tietoa kovin niukalti. Seuran www-sivuilta löytyy Astraaliripaskan tilauskaavake sekä tiedot tämänvuotisesta kisasta, mutta ei juuri muuta.
Kokoelman novelleista karkeasti arvioiden puolet perustuu juoneen, toisen puolen ollessa melkoista mielen pimeällä puolella myllertävää tajunnanvirtaa. Valitettavasti tämä mielenkiintoiselta kuulostava sekoitus muodostuu Astraaliripaskan kohdalla kompastuskiveksi. Kokoelmassa mukana olevat, selkeään juoneen perustuvat novellit jäävät nimittäin kokonaisuutena hieman liiankin tavanomaisiksi, loppujen mennessä erikoisuudentavoittelussaan niin pitkälle, että ainakin minulle jäi useassa tapauksessa epäselväksi mitä kirjoittajat ovat teksteillään oikeastaan halunneet sanoa.
Kokoelman aloittava Marko Hautalan novelli Alex Schuller ja Wotanin lapset kuuluu ryhmistä ensiksimainittuun. Hautalan tarina on tätä aiemmin julkaistu Portin numerossa 3/99 nimellä Wotanin lapset eli Kauffmanin talon häviö, vain hieman eri muodossa. (Novellin arvostelu löytyy Kk 1/00:sta.) Erot aiemman ja tämän version välillä ovat vähäiset ja lukuunottamatta muutamaa, lähinnä kosmeettiseksi katsottavaa korjausta lukuunottamatta kyse onkin samasta novellista. Mainittakoon myös, että kyseessä on sama tarina, jota Hautala käytti sittemmin myös romaaninsa Kirottu maa pohjana.
Kirjoittajan toinen kokoelmassa mukana oleva novelli Tulihäntäisen käärmeen hiljaisuus on Wotanin lapsiakin syvemmälle historian hämäriin pureutuvaa fiktiota ja sikäli kun tiedän, novellin ensijulkaisu. Boris Hurtan historiallispainotteisemmat tarinat mieleen tuova novelli on 1100-luvun esikristilliseen Suomeen sijoittuva kertomus kahden saksalaisritarin kauhujentäyteisestä matkasta pakanoita vilisevien salojen poikki. Hautala hyödyntää miljöön hyvin ja loppupuolellaan tarinasta muodostuu melkeinpä Ilmestyskirja Nyt -elokuvan sävyjä saava matka pimeyden sydämeen ja itsensä löytämiseen.
Siinä missä Hautalan selkeään juoneen perustuvat tarinat onnistuivat kumpikin rakentamaan aineksistaan mielenkiintoisen kokonaisuuden, jää samanoloisista lähtökohdista liikkeelle lähtevä Juha-Pekka Koskisen Corvus Corone tästä huomattavasti. Kyseessä on niinikään Hurtan novellit, nyt tämän Lovecraft-pastissit mieleen tuova, syvistä korpiloukosta kauhunsa ammentava kuvaus mielen järkkymisestä ja pimeyden voimien ujuttautumisesta suomalaiseen arkitodellisuuteen. Novellia ei voi sanoa varsinaisesti epäonnistuneeksi, mutta se ei toisaalta sisällä mitään sellaista, jota ei olisi jo tätä aikaisemmin moneen kertaan nähty.
Kirjoittajan toinen novelli Unien talossa menee sitten toiseen äärimmäisyyteen ja on omalaatuinen sekoitus eri aikatasoilla liikkumista ja unen logiikan mukaan rakentunutta tarinallisten kerrosten limittymistä. Novellissa on mielenkiintoisia aineksia, mutta sen varsinainen sisältö jää kovin ohueksi. Koskinen kuuluu kotimaisen sf/f-kirjoittajakentän nimettömiin, kyvykkäisiin uurastajiin ja olisinkin valmis laskemaan tämän Astraaliripaskassa mukana olleet novellit lähinnä välitöiksi.
Muutamiin kokoelman loppupään teksteihin verrattuna Koskisenkin novellit tosin edustavat todellisia kirjallisia helmiä. Mia Hopeavaahteran novelli Candida pro causa ense candido on yksi kokoelman heikoimpia linkkejä. Novelli tuo mieleen Portissa muutama vuosi sitten julkaistun Else Lassilan novellin Vihreinä putoavat lehdet. Lassilan tarinassa seurattiin lannoitetehtaan työntekijöiden elämää; Hopeavaahteran novelli puolestaan on kertomus siivoojana toimivan keski-ikäisen Hildan nöyryytysten täyttämästä arjesta.
Siinä missä Lassila kuitenkin onnistui rakentamaan vastaavista aineksista aidon työläisdraaman, jää Hopeavaahteran novelli valitettavasti pelkäksi itsetarkoitukselliseksi vastenmielisyyksillä mässäilyksi. Novelli on sivu toisensa perään jatkuvaa keski-ikäisen naisen katkeraa tilitystä, jota lukiessa tekisi mieli tuntea Hildan puolesta myötätuntoa. Katkeruus ja ylimielisyys, jota kirjoittaja on päähenkilönsä täyteen ladannut, tekee tästä kuitenkin kovin vaikeaa.
Yhtä omalaatuiseksi huitaisuksi jää Marja Nykäsen Astraaliripaska. Novelli kuuluu niihin tapauksiin joita lukiessa ei oikein tiedä millä mielellä siihen pitäisi suhtautua. Tyylilajiltaan tekstin voisi sanoa edustavan eräänlaista kirjallista nonsenseä. Novelli suorastaan pursuaa aineksia, joiden alta lukija yrittää epätoivoisesti etsiä jonkinlaista tarinaa tai punaista lankaa, mutta se mitä käteen jää ei ole paljon. Kyseessä on mielenkiintoinen teksti, josta kouliintuneemman kirjallisen maun omaavat saattavat saada yhtä ja toista irti, mutta ainakin minun oli vaikea nähdä novellia muuna kuin pitkitettynä vitsinä.
Antologian tajunnanvirtanovelleista oikeastaan ainoa, joka onnistuu pitämään aineksensa jotenkuten kasassa on Erkki Kanervan Käteni alkaa hiipua. Omalla kohdallani novellista muodostuikin yksi kokoelman todellisista positiivisista yllätyksistä. Kanervan novelli tuo mieleen monet Portissa julkaistut, suomalaiseen arkitodellisuuteen ankkuroituneet, salaliitto- ja paranoiateemoja varioineet tarinat, mutta onnistuu rakentamaan tutuista aineksista mielenkiintoisen tulkinnan.
Novelli yhdistää tutut salaliittokuviot, eksistentiaaliset pohdiskelut ja lukuisat ajalliset sekä kerronnalliset tasot yhdeksi tajunnanvirraksi, jota lukiessaan ei voi olla varma, onko kyseessä vain mieleltään järkkyneen ihmisen mielen kuvaus vai todellakin jotain ajan ja paikan kahleet ylittävää Kokonaisuus leviää ja rönsyilee useampiinkin suuntiin, mutta välttää täpärästi käsiin hajoamisen. Kaikkien makuun Käteni alkaa hiipua ei välttämättä ole, mutta minun silmääni novelli toimi. Lisäksi sen voi sanoa olevan kokoelman novelleista ainoa, joka pääsee lähellekään tuota paljonpuhuttua ihmeen tuntua.
Siihen, mitä Astraaliripaskasta on muissa yhteyksissä kirjoitettu, on helppo yhtyä. Kokoelma on raskaslukuinen, epätasainen ja tempoileva. Vaikka se sisältääkin muutamia mielenkiintoisia novelleja, ovat nuo sattumat kokoelmassa harvassa. Suurin Astraaliripaskaa vaivaava ongelma ei ole kuitenkaan yksittäisten novellien taso, vaan ennen kaikkea kokoelman linjattomuus. Periaatteessa kirjanen ei olekaan muuta kuin nippu novelleja, jotka kaikki olisi voitu julkaista yhdessä tuhdissa Portin numerossa.
Uudelle yrittäjälle toivoo aina mielellään menestystä. Toivoa vain sopii, että yhdistyksen nyt julkaistua lupauksensa mukaan antologiansa ja osoitettua näin olevansa liikkeellä tosimielellä, useampikin kirjoittaja uskaltaa lähettää tekstejään Seonsanan kisaan. Tuo nimittäin on ainoa tapa, jolla kokoelmien tason voi toivoa jatkossa kohoavan. Pahaa ei myöskään tekisi, jos Seonsana harrastaisi jatkossa hieman nykyistä avoimempaa julkisuuspolitiikkaa.
Julkaistu Kosmoskynä 3/2002:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.