Pasi Karppanen: Jyrki Vainonen: Luutarha (Loki, 2001)
(Kosmoskynä 3/2002)
Jyrki Vainonen voitti esikoisteoksellaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita vuonna 1999 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vainosen toinen novellikokoelma Luutarha jatkaa edeltäjänsä linjoilla ja on spekulatiivisen fiktion rajoilla liikkuvaa perusproosaa. Vainosen ensimmäisen kokoelman tavoin myös Luutarha noteerattiin scifipiireissä ja sen kahdeksasta novellista neljä oli mukana tämänvuotisella Atorox-esikarsintalistalla, vaikka ei lopulliselle äänestyslistalle päässytkään.
Vainonen itse tekee omien tarinoidensa sekä fantasian ja scifin välille selkeän pesäeron. Kirjallisuuslehti Lumooojassa (1/2002) julkaistussa haastattelussa kirjailija kuvaa tätä ja eroa, jonka näkee oman proosansa ja fantasian välillä. Hänen tarinansa eivät ole kirjailijan mukaan fantasiaa, vaan realistista kirjallisuutta, jossa on mukana yllätyksellinen elementti. Lähin määritelmä, jonka Vainonen itse suostuu allekirjoittamaan on ”surrealismi”.
Fantasian kenttä on kuitenkin huomattavasti laajempi kuin ne Narnian kaltaiset satumaailmat, jollaisena lajityyppiä vain marginaalisesti tunteva kirjailija sen näkee. Viime kädessä niin Vainosen tuotannossa kuin monien kotimaisten kirjoittajien tätä nykyä harrastamassa, hieman kauhuun päin kallellaan olevassa arkisessa fantasiassa onkin kyse täsmälleen samasta asiasta. Tarinoista, jotka sijoittuvat tähän maailmaan, mutta joissa jokin on ”nyrjähtänyt” sijoiltaan.
Vainosen tarinoita on verrattu milloin eteläamerikkalaiseen maagiseen realismiin, milloin otettu vertailukohdaksi scifipiirienkin hyvin tuntema Maarit Verronen, jonka viimeisimmät kokoelmat ovat tosin olleet fantasiaa enää hyvin marginaalisesti. Määritelmiä vierastava Vainonen ei tätä suoraan allekirjoita, mutta yhtymäkohtia kirjailijoiden välillä on. Monissa Vainosen tarinoissa on mukana samaa melankolista tunnelmaa kuin Verrosen alkuaikojen lyhytproosatuotannossa.
Luutarhan tarinoista eniten lähellä Verrosen alkuaikojen tarinoita, on kokoelman aloittava Kaappi. Jos tarkkoja ollaan, tuo novelli etsimättä mieleen Verrosen novellin Tyypit. Kumpikin on outoutensa arkipäivästä ammentavaa absurdiikkaa, jossa liikutaan busseissa. Verrosen novellissa novellin kertoja alkoi tehdä mielenkiintoisia huomioita kanssamatkustajistaan, Vainosen tarinassa samassa roolissa on tarinan bussikuski. Siinä missä Verrosen tarinassa oli kuitenkin mukana oma uhkaava sävynsä, on Kaappi tyylilajiltaan lähes koominen.Novellissa Tehtävä spekulatiiviset elementit ovat aistittavissa lähinnä rivien väleistä. Novelli kertoo kolmesta sotilaasta, jotka pitävät kylmässä ja märässä kuusimetsässä leiriään. Dialogi puuttuu lyhyestä tarinasta kokonaan ja novelliin on saatu luotua yllättävän tiivis, loppua kohti painostavammaksi muuttuva tunnelma. Varsinaista juonta tekstissä ei ole ja sen tehot perustuvatkin nimenomaan tunnelman varaan.
Kukkakauppias on asetelmiltaan hieman kallellaan kauhutarinan suuntaan, mutta luonnehdittavissa ilmapiiriltään lähinnä nostalgiseksi. Pienen kauhukaupan etsimättä mieleen tuova novelli on kahdelle aikatasolle taiten rakennettu tarina, jossa keskeisessä roolissa on outo lihansyöjäkasvi sekä kertojana toimivan lapsen sitä kohtaan tuntema kiinnostus. Valitettavasti vain kaksi aikatasoa jäävät tarinassa turhankin irrallisiksi eivätkä kaikki novelliin rakennetut merkitykset välttämättä avaudu lukijalle.
Morsian on kokoelman novelleista eniten velkaa eteläamerikkalaisen maagisen realismin suuntaan. Lähinnä sitä voisikin luonnehtia jonkinlaiseksi mystisiä sävyjä tavoittelevaksi kummitustarinaksi. Novelli on hyvin rakennettu ja hiottua työtä, vaikka ei onnistukaan lopussaan lunastamaan kaikkia lupaavan alun asettamia odotuksia. Tarinasta muodostuu myyttinen kokonaisuus, jota lukiessa kannattaa luopua perinteiseen juoninovelliin liitetyistä odotuksista ja antaa tunnelman viedä.
Kostaja voisi periaatteessa olla fantasiaa, mutta lienee luettava ennemminkin skandinaavissävytteiseksi historialliseksi fiktioksi. Novelli kertoo pienten kyläpahasten täyttämän maaseudun halki ratsullaan matkaa taittavasta Signarista. Pienin viittein annetaan ymmärtää Signarin ajavan jotakuta takaa, mutta pidetään muuten salaisuuden verho suljettuna. Tarinassa on paljon samaa kuin joissakin Boris Hurtan rauhallisemmissa tarinoissa. Tapahtumia kehitellään hitaasti ajan kanssa, mutta valitettavasti itse tarina ei ehdi lyhyen novellin aikana kunnolla edes alkaa.
Paratiisi kuuluu kokoelman heikoimpiin lenkkeihin ja on tarinoista se, joka jätti minut henkilökohtaisesti kylmimmäksi. Tarina kertoo turistimatkan yhteydessä vuoriston keskellä sijaitsevaan parantolaan tehtävästä kiertokäynnistä, jonka aikana sen seinien sisältä löytyy jotain varsin kummallista. Novelli tuo mieleen lähinnä Markus Kajon sekä muiden tämän hengenheimolaisten tuotannosta löytyvät omalaatuiset pikkutarinat, mutta on tehty ilman niille ominaista kieli poskessa -asennetta. Tarinassa on kiitettävästi tunnelmaa, mutta kokonaisuutena novelli jää yksinkertaisesti turhan köykäiseksi.
Omaksi suosikikseni kokoelman novelleista nousi tarina Lapset. Se on Luutarhan novelleista myös se, joka selkeimmin on vailla minkäänlaista tapahtumia tästä maailmasta irrottavaa elementtiä. Kyseessä on nimeltämainitsemattomaksi jäävään, sisällissotaa käyvään maahan sijoittuva tarina sissipartion vuoriston halki tekemästä matkasta sekä sen saamasta yllättävästä käänteestä. Tarina etenee rauhallisesti, tunnelmaa hitaasti kehitellen ja kasvaen loppumetreillään eräänlaiseksi pasifismin hiljaiseksi manifestiksi. Nykyisinä aikoina moisille tarinoille on olemassa entistä suurempi tarve.
Kokoelman päättävä Mustikoita edustaa Luutarhan novelleista selkeimmin puhdasta kauhutarinaa. Kyseessä on rauhalliseen sävyyn kerrottu, elementtejä moneen tasoon rakentava kuvaus metsän keskellä asuvasta miehestä, jonka kiinnostus luihin alkaa saada aikaan omituisia asioita. Uhkaavaa ilmapiiriä kehitellään hitaasti ja vaikka novelli ei varsinaisesti sukkia jaloissa pyörimään saavaa kauhua olekaan, sisältää se kylliksi tunnelmaa pitämään lukijan pihdeissään loppumetreille asti.
Vainosen novellit sijoittuvat varsin luontevasti osaksi kotimaisen spekulatiivisen fiktion kenttää. Sellaisesta lukijasta, jolle scifi on pelkkiä valomiekkoja, saattavat novellit epäilemättä vaikuttaa hidastempoisilta, jopa tylsiltä. Ne kuitenkin tarjoavat mahdollisen kosketuspinnan kahden, lähtökohdiltaan hyvin erilaisen lukijaryhmän välille. Vainosen tarinoista pystyvät nauttimaan paitsi scifin kuluttajat, myös sellaiset lukijat, jotka eivät koskisi mihinkään scifiltä haiskahtavaan edes kolmimetrisellä seipäällä.
Viime aikoina kotimaisen fandomin parissa on alettu yhä enenevässä määrin peräänkuuluttaa sitä, että ”normaalin” kirjallisuuden ja scifin välisestä jyrkästä rajasta täytyisi yrittää luopua. Spekulatiivisen fiktion kenttä tulisi nähdä tämän mukaan pikemminkin jatkumona, jonka edustajissa on ”spekulatiivisuuden elementtejä” eri asteissa. Tässä valossa tarkasteltuna Jyrki Vainosen tapaisen kirjailijan ilmaantumista kotimaisten kirjailijoiden joukkoon ei voinekaan pitää muuna kuin positiivisena asiana.
Julkaistu Kosmoskynä 3/2002:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.