Kotimaisen scifin tapahtumahorisontissa

Suomessa ilmestyy iso joukko scifi- ja fantasialehtiä, joiden useimpien historia ulottuu aina kahdenkymmenen vuoden taakse. Alun alkujaan hyvin vaatimattomista harrastelehdistä on kasvanut tyylikkäitä julkaisuja, jotka ovat vuosein varrella tehneet arvokasta työtä tiedottamalla lukijoitaan kaikesta mahdollisesta scifiin ja fantasiaan liittyvästä. Itse lehtien toimittajat ovat kuitenkin jääneet suurelle yleisölle tuntemattomammiksi. Tämä sarja aloittaa scifin tuntemattomampien taustavaikuttajien esittelyn. Ensimmäisessä osassa haastattelussa on Kosmoskynä-lehden väistyvä päätoimittaja Anne Leinonen.

Olet laskujeni mukaan Kosmoskynän viidestoista päätoimittaja ja tehnyt lehteä nyt kolmen vuoden ajan. Millaisia kokemuksesi ovat olleet?

Kosmoskynän tekemisessä on ollut mielenkiintoisinta se, että mukana on niin monta oman alansa ammattilaista: kirjailijoita, toimittajia, sf-aktiiveja, kuvittajia, graafikkoja. Porukka on yllättävän aktiivista, kunhan kannustaa toimimaan.

Päätoimittajan työ on ollut pääasiassa juttujen haalimista, seulomista, oikolukemista, nakittamista ja muistuttamista. Olen pyrkinyt siihen, että julkaistavat novellit olisivat hivenen oudompia ja kokeellisempia kuin keskivertonovellit sf-lehdissä. Lyhyys on myös etu. Artikkelien valinnoissa olen halunnut etsiä sellaisia aiheita, jotka kiinnostaisivat kirjoittajia, mutta eivät kuitenkaan kilpailisi muiden lehtien tarjonnan kanssa. Mukana on ollut muun muassa kirjailijoiden haastatteluja, joihin on pyritty ottamaan tasapuolisesti mukaan kaikille tuttuja tekijöitä, mutta myös henkilöitä, joita ei ensimmäisenä kutsuisi tieteiskirjailijoiksi.

Lehti kaipaa edelleenkin enemmän artikkeleja ja käytännön vinkkejä kirjoittamisesta, esimerkiksi kuinka hyvä dialogi tehdään ja miten rakennetaan uskottava sf/fantasiamaailma. Tällaiset selventävät ja analyyttiset jutut tuntuvat vain olevan kiven alla.

Nyt olet kuitenkin jättämässä lehden. Numerosta 4/02 tulee viimeinen Kosmoskynäsi. Millä mielillä jätät lehden?

Huojentuneena ja haikeana. Lehden tekemiseen on mahtunut monia huikeita onnistumisen hetkiä mutta myös hammasten kiristelyä aikataulujen, sivumäärien ja taiton hienouksien kanssa. Olen vähentänyt tietoisesti yhdistysaktiviteettejani, jotta jäisi vapaa-aikaakin. Mutta tuskinpa osaan olla jouten ja toistaiseksi jatkan pestiä ainakin STk:n arvostelupalvelussa.

Sinun kaudellasi lehti kehittyi ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin nimenomaan kirjallisuuslehden suuntaan, jonka ideana on esitellä kotimaista scifiä ja fantasiaa suurelle yleisölle sekä pitää alan kotimaisen tuotannon lippua ylhäällä. Oliko tuo linjaus tietoinen valinta ja onnistuitko mielestäsi siinä mitä halusit tehdä?

Halusin yhdistää genren ja kirjoittamisen sellaisella tavalla, että uusien lukijoiden olisi helpompi päästä mukaan tieteiskirjoittamisen maailmaan. Jos pitäisi antaa itselleni arvosana, niin ehkä kahdeksan miinus, monien asioiden suhteen Kosmoskynä on vielä kaukana siitä mitä se voisi olla. Lehdessä voisi selkeämmin näkyä jatkuvuus toistuvien artikkelilinjauksien muodossa, jotakin vasta-alkajille ja jotakin kokeneille kirjoittajille. Toinen vaihtoehto olisi numeroiden teemoittaminen. Sivumäärä, talous ja avustajien kiireet asettavat tälle luonnollisesti rajoituksia, mutta tavoitteet täytyy asettaa korkealle.

Kosmoskynän lisäksi olet ollut Tieteiskirjoittajien toiminnassa mukana muutenkin. Vedit talvella 2000 yhdessä Sari Peltoniemen kanssa Turussa järjestetyn kirjoittajakurssin ja olit myös mukana vuoden 2001 Finnconin järjestelyissä.

Yksin on ikävä puuhailla… Yhdistystoiminta perustuukin pitkälti siihen, että saadaan yhdessä aikaan jotakin suurempaa, sellaista mitä yksin ei viitsisi tehdä.

Sarin kanssa yhteistyö sujui hyvin, kun omat sanat loppuivat kesken niin toinen jatkoi ohjausta eteenpäin. Yllättävän yksimielisiä olimme arvioitavista novelleista. Ehkä se johtuu osin siitäkin, että aloittelevat kirjoittajat tekevät samantyylisiä mokia. Idea on periaatteessa hyvä, mutta kirjoittajalta puuttuu perustietoa novellin rakentamisesta: mikä merkitys on aikamuodolla tai valitulla näkökulmalla, kuinka monta näkökulmanvaihdosta novelli kestää, millaisilla keinoilla lukija saadaan koukutettua tarinaan. Myös teknisissä seikoissa voi olla puutteita, ei esimerkiksi osata käyttää repliikkiviivoja tai jäsentää tekstiä kappaleiksi.

Suomi taitaa olla paitsi järjestötoiminnan, myös pöytälaatikkokirjoittajien luvattu maa. Olen ainakin joskus kuullut väitettävän näin.

Joidenkin arvioiden mukaan harrastajakirjoittajia olisi Suomessa ainakin 500 000. Joukossa on varmaan paljon ihan omaksi ilokseen pöytälaatikkoon kirjoittavia, kuten myös tekstiä terapia- ja purkautumiskeinona käyttäviä. Osa kirjoittajista ei edes tavoittele julkaisemista. Sitten ovat ne kunnianhimoiset kirjoittajat, jotka ovat mukana tosissaan ja haluavat päästä mukaan julkaisurumbaan.

Kirjailijan elämän hienouksista on tietenkin kliseisiä visioita ja fantasioita, apurahat jylläävät, kirjoista tulee hirvittävästi rahaa, runosuoli pulputtaa lisää tekstejä ja kaikki tekstit julkaistaan. Moni kirjailijan urasta haaveileva ei tule ajatelleeksi, miten raaka työ julkaisukynnyksen ylittämisen jälkeen alkaa. Tavoitteet täytyy asettaa uudestaan ja tehdä lujasti töitä.

Vaakakupissa on positiivisella puolella myös paljon asioita. Tapaa uusia ja mielenkiintoisia ihmisiä, saa toteuttaa luovuuttaan ja on myös virallisesti ”lupa kirjoittaa” eli ei tarvitse perustella harrastustaan ja sen mielekkyyttä toisille ja itselleen, ei ainakaan niin usein kuin aiemmin. Kirjoittaminen on hemmetin yksinäistä puuhaa ja siksi erilaiset kirjoittajapiirit ja kollektiivit ovat tuiki tarpeellisia kokemusten jakamisen ja kritiikin lähteitä. Menestyneillä kirjailijoillakin on ateljeekriitikoita, jotka kannustavat, patistavat töihin ja kommentoivat tekstejä.

Millaisena itse näet scifin kirjoittajien aseman muiden kirjoittajajärjestöjen keskellä? Kuten sanoit, kirjoittajia on Suomessa paljon, mutta yhteistyö sekä verkottuminen genressä olevien kirjoittajien ja toisaalta “runotätien“ kesken on vähäisempää? Mitä luulet, voisiko näillä ryhmillä olla enemmän annettavaa toisilleen? Loppujen lopuksi kaikessa kirjoittamisessa on kyse aikalailla samoista asioista?

Jos haluaa kehittyä hyväksi kirjoittajaksi, on uteliaana ja avoimin mielin tutustuttava laajasti kirjallisuuteen ja erilaisiin tyylilajeihin. Toisen genren piirteistä voi oppia ja lainailla aidan toiselta puolelta asioita oman tontin koristukseksi. Myös erilaisten ihmisten kohtaaminen ja heidän lukukokemuksistaan keskusteleminen auttaa ymmärtämään aina hivenen enemmän kirjoittamisen hienouksia.

Oman itsensä kehittämisen lisäksi pitäisin tärkeänä myös sitä, että fandom omalla sarallaan pehmittää tavallisia lukijoita ja mainstream-kirjoittajia sekä korjaa vääristyneitä asenteita. Tieteiskirjailija törmää turhan usein sitkeisiin ennakkoluuloihin muun muassa siitä, että science fiction voi olla vain laserpyssyjä ja avaruusaluksia tai fantasia velhoja ja barbaareja. Ennakkoasenteista on haittaa siitä vaiheessa, jos mielipiteistä on tullut ”yleistä totuutta”, joka taas vaikuttaa kustantajien julkaisupäätöksiin. Kannattaa siis mennä paikalliseen kirjoittajapiiriin ja todistaa omalla persoonallaan, että tieteiskirjoittajat eivät ole ufouskovaisia hörhöjä. Ja on myös hyvä nielaista ne omat runoihin liittyvät kielteiset asenteet.

Muista suomalaisten scifilehtien päätoimittajista ja jopa useimmista edeltäjistäsi Kosmoskynän ruorissa eroat siinä, että olet itse asiassa julkaissut kirjailija?

Kirjoitan nuortenromaaneja yhdessä lapsuudenystäväni Eija Laitisen kanssa. Ensimmäinen kirjamme Lokkeja rakastava veli ilmestyi 2000 ja toinen Neljän biisin bändi 2001. Molemmat ovat nuortenkirjoja, ensimmäinen käsitteli itsemurhan ja surun kokemista, toisessa liikutaan huomattavasti iloisemmissa maisemissa, savolaisen pikkupaikkakunnan bändimaailmassa. Kolmas teos, Saga ilmestyy maaliskuussa 2003.

Esikoiskirjan saama kritiikki on aina pelottava kysymys kirjoittajalle. Millaisen vastaanoton omanne sai?

Positiivista sekä kriittistä. Tyyliä ja kieltä kehuttiin lehdistössä, mutta samalla viitattiin siihen, että kirjamme antaa “uuvuttavan kuvan aikuistumisesta“. Luultavasti kirjamme saamaan huomioon vaikutti aika paljon myös se, että teos voitti kirjoituskilpailun, jossa etsittiin uuden vuosituhannen nuortenkirjaa. Lokkien perinteiseen rakenteeseen kiinnitettiin siksi huomiota. Suoraa lukijapalautetta tuli erityisesti aikuisilta, osa suullisesti ja osa sähköpostitse. Kritiikki toimi ponnistuslautana seuraavaa käsikirjoitusta tehtäessä.

Parasta palautetta minusta on ollut se, että teksti herättää ajatuksia ja keskustelua eikä haittaa, vaikka palaute olisi kielteistäkin. Ikävin vaihtoehto olisi joutua hiljaisuuden kehään: yksikään lehti ei mainitsisi ja kukaan tuttava ei haluaisi puhua koko asiasta.

Siinä missä ensimmäisen kirjanne päähenkilö oli jo aikuinen, kertoo Neljän biisin bändi murrosikäisistä. Sitä voisikin kuvailla ensimmäistä enemmän nimenomaan nuortenkirjaksi. Oliko näkökulman vaihto kuinka harkittu päätös?

Otimme haasteena sen, pystyisimmekö eläytymään murrosikäisen ajatuksiin, kun omista kokemuksista on kuitenkin jo aikaa. Kokeilimme myös eteläsavolaisen murteen yhdistämistä kerrontaan. Henkilökohtaisesti minulle on tärkeää uudistua jokaisen kirjan myötä, esimerkiksi vaihtamalla päähenkilön sukupuolta, ikää, näkökulmatekniikkaa tai ajattelutapaa. Vaikka koira ei pääsisi karvoistaan niin kai sitä muutaman uuden tempun voi oppia.

Vaikka sanoit toisessa kirjassanne liikuttavan ensimmäistä iloisemmissa maisemissa, itse koin toisen kirjanne melkein hengästyttävämmäksi kuin ensimmäisen. Käänteet jotka kirjanne 16-vuotias teinityttö käy siinä läpi ainakin ovat paljon rankemmat kuin konsanaan ensimmäisessä.

Rankoista käänteistä huolimatta kirjassa on elämähalua ja kapinaa. Päähenkilö Laura ei juuri valita kohtaloaan vaan menee rytinällä tapahtumasta toiseen. Lokeissa halusimme kirjoittaa tuuliajolla olevasta ihmisestä, joka antaa asioiden tapahtua omalla painollaan eikä kykene aktiivisesti muuttamaan elämäänsä. On mielenkiintoista kirjoittaa erilaisista mielenmaisemista ja pohtia, miten päähenkilön persoona vaikuttaa juonenkulkuun, käytettyyn kieleen ja kuvattuihin havaintoihin. Kahden kirjoittajan tekniikassa on sekin etunsa, ettei jumiudu vain yhdenlaisiin henkilöhahmoihin vaan tulee luotua itselleenkin yllättäviä yhdistelmiä.

Kirjanne päähenkilöllä on toisaalta melkoiset unelmat tulevaisuuden suhteen. Oliko tuo kuinka tarkoituksellista? Halusitteko tehdä päähenkilöstänne pää niin korkealla pilvissä liitelevän, että kirjaanne lukevat teinienkin on mahdollista hymähdellä tämän unelmien epärealistisuudelle?

Suomenkielinen punkbändi, jonka repertuaariin kuuluu vain neljä biisiä, pääsee tuskin koskaan esiintymään Lontoon Wimbledoniin… Kirjaan on ironisoitunut omia nuoruuden unelmiamme, meidänkin piti perustaa bändi, mutta toisinpa kävi. Eija sentään osti sähkökitaran, mutta minä tyydyin vain kuvittamaan bändillemme lohikäärmeaiheisia teepaitoja…

Kirjaa lukiessani minua viehätti tapa, jolla se otti aineksensa nimenomaan tästä päivästä. Siinä on mukana monta viittausta, jotka sijoittavat sen nimenomaan kevääseen ja kesään 2001. Tuollaiset viittaukset vanhenevat kuitenkin nopeasti. Vai oliko tarkoituksennekin tehdä nimenomaan tarkka ajankuva ja tarjota myöhemmille lukijoille mahdollisuus nauttia kirjassa mukana olevasta nostalgiasta?

Olemme pyrkineet kuvaamaan paikkoja ja tunnelmia mahdollisimman realistisesti ja tarkka aikaan sijoittaminen auttaa sellaisen tekstin tuottamisessa. Lokkeja varten teimme ekskursion Yölinnun keikalle. – Emme sentään tanssineet humppaa, siihen ei fysiikka taivu. Neljän biisin bändin miljöö on fiktiivinen kooste todellisista paikoista. Kolmatta kirjaamme varten kävimme Reykjavikissa ja tarkkailimme asioita turistin näkökulmasta. Jos teksteistämme tulee joskus nostalgisia ja tutkijat lukevat niitä ajankuvan tavoittamiseksi, niin se olisi hienoa.

Reykjavikista päästäänkin kätevästi tuohon kolmanteen kirjaanne. Mistä se kertoo?

Saga kertoo Islannissa järjestettävästä seikkailukilpailusta, jossa joukko suomalaisia nuoria kamppailee yleisön suosiosta ja rahapalkinnosta. Päähenkilö Kasper on mukana voittaakseen, mutta kilpailu ei tietenkään etene suunnitelmien mukaan. Tärkeässä roolissa on itse Islanti, mutta myös siihen liittyvät maahistarinat. Kasper tutustuukin saarella omituiseen pikkutyttöön, jonka olemus tuntuu todistavan tarinat tosiksi.

Kirjan realismin sekaan kietoutuu spekuloivia aineksia, kun Kasper alkaa nähdä tavallisten ihmisten joukossa harmaita ihmisiä. Perehdyimme islantilaiseen maahisperinteeseen ja loimme oman versiomme siitä, mitä maahiset ovat ja millaisessa todellisuudessa ne elävät. Huldufolk eli piiloväki ei meidän näkemyksessämme koostu tontuista, vaan sen jäsenet ovat hyvin inhimillisiä.

Oli luontevaa kirjoittaa maahisista Reykjavikiin sijoittuvassa kirjassa, koska osa paikallisista asukkaista uskoo edelleen piiloväkeen. Miksei siis suomalainenkin voisi nähdä siellä maahisia! Tekstiin on jätetty se tulkitsemisen vara, että lukija voi halutessaan ymmärtää yliluonnolliset tapahtumat päähenkilön mielikuvituksen kehitelmiksi, tai sitten hyväksyä maahiset sellaisenaan.

Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kotimaisella scifillä sekä fantasialla on toisaalta aina ollutkin läheinen suhde lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Käytännössä valtaosa kirjamuodossa julkaistusta kotimaisesta scifistä ja fantasiasta kuuluu tuohon kategoriaan. Niinikään sekä sinä että aiemmin mainitsemani Sari Peltoniemi olette kumpikin lasten- tai nuortenkirjailijoita, mutta samalla tuttuja myös scifipiireissä. Onko lastenkirjallisuudessa ja scifissä jotain, joka vetää tosiaan puoleensa?

Ehkä eräänlainen lapsenmielisyys ja leikittelynhalu kiteytyvät molemmissa kirjallisuudenlajeissa! Lastenkirjallisuus ja tieteiskirjallisuus ovat sukulaissieluja: kummassakin on selkeät genrerajat ja kohderyhmät, niissä sallitaan mielikuvituksellinen irrottelu ja molemmat ovat kirjallisuuskentän lainsuojattomia.

Aikuisille kirjoittavia arvostetaan paljon enemmän kuin lasten- ja nuortenkirjailijoita, mikä näkyy esimerkiksi vuosittain jaettavissa apurahoissa. Ehkä myös tästä epätasa-arvosta syntyy sympatioita genrerajojen yli. Jos haluan kirjoittaa oikeista puhuvista koirista, niin koirien todennäköisin sijoituspaikka on lastenkirja tai spekulatiivinen fiktio. Valtavirran aikuistenkirjassa puhuvat koirat menettelevät humalaisten hallusinaatioina, tai ainakin niiden koirien olemassaoloa joutuu perustelemaan huomattavasti enemmän.

Jos puhutaan kirjallisuudesta yleensä, kumpana itse pidät itseäsi, scifikirjoittajana joka kokeilee siipiensä kantavuutta valtavirtakirjallisuuden puolella vai valtavirtakirjailijana, joka puuhastelee myös fandomin parissa?

Kirjoitamme kustantajallemme tällä hetkellä realistisia nuortenkirjoja. Voitimme nimittäin kustantajan järjestämän nuortenkirjakilpailun ja saimme siitä kustannussopimuksen kouraan. Kirjoittamisharrastukseni alkoi tieteisnovelleista ja suurin osa yksin kirjoittamistani teksteistä on spekulatiivista fiktiota. Omalle kirjoittajakehitykselleni Portin kirjoituskilpailu on ollut tärkeä kannustaja ja motivoija, ensimmäinen kunniamaininta tuli juuri silloin, kun tarvitsin reipasta potkua ahteriin.

Nyt kun scifilehden sivuilla kuitenkin ollaan, on minun pakko kysyä tätä. Onko suunnitelmissasi missään vaiheessa oma scifi- tai fantasiaromaani?

Toki. Minua kiinnostaa tällä hetkellä mainstreamin ja tieteiskirjallisuuden rajapintaan kirjoitettu teksti. Miten se sitten toteutetaan, jää vielä nähtäväksi. Kliseisen fantasiaromaanikäsikirjoituksen olen aikapäivää sitten kirjoittanut, joten tuskin ihan samaan ryhdyn uudestaan. Mutta kaiken aikaa haluan olla avoin erilaisille vaikutteille ja mahdollisuuksille, enkä halua pitäytyä vain yhdessä lajissa. En nimittäin tiedä vielä, mikä minusta tulee isona.

Vaihdetaanpa lopuksi pari sanaa kotimaisesta scifistä muuten. Suomalainen scifi sai pari vuotta sitten runsaasti huomiota Johanna Sinisalon Finlandia-voiton ansiosta, minkä lisäksi ulos tuli isompikin joukko kotimaisia scifikirjoja. Millaisena näet suomalaisen scifin tulevaisuuden?

Vuosi 2000 oli hyvä julkaisuvuosikerta, mutta samaan tuskin päästään lähiaikoina. Julkaisukynnyksen ylittää noin puoli prosenttia tarjotuista käsikirjoituksista, joten tungos on kovaa ja jokainen läpimennyt teksti on sinänsä ihme.

Tieteiskirjallisuudessa pitäisi yhdistyä samaan aikaan genren sisäiset vaatimukset mutta myös kaunokirjallinen taito, mikä ei ole yksinkertainen juttu. On eri juttu kirjoittaa yksi hyvä novelli kuin kokonainen kokoelma tai pitkä romaani. Hyviä sf-käsikirjoituksia jää taatusti julkaisematta, mutta kustantamoihin tarjotaan myös paljon höttöä. Peräänkuulutan kirjoittajilta vastuuta, kannattaa näyttää tekstiä jollekulle luottolukijalle ennen kuin lähettää sen kustantamokierrokselle toimittajan hyllyyn pölyttymään.

Suomessa tieteiskirjoittajan kohtaloksi voi koitua eräänlainen urautuminen. Alan lehdet julkaisevat suomalaisia novelleja kiitettävästi, mutta meillä ei ole esimerkiksi kustantajien kirjoituskilpailuja, joiden kautta saisi jalkansa kustantajan oven väliin. Mitä sitten teet, jos olet lahjakas tieteiskirjoittaja, saat tasaisesti kunniamainintoja Portin kirjoituskilpailusta, mutta kustantajat sanovat teksteillesi toistuvasti ei? Vaihdatko tyyliä vai harrastusta?

Yhdistyksillä ja lehdillä olisi hyvät mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi kirjoittajakoulutuksen ja kirjoituskilpailujen kautta tieteiskirjoittajien kehittymiseen. Lyhytnovellikilpailuja, teemakilpailuja, romaanikursseja… Jopa antologioita, kunhan niistä saadaan riittävän tasokkaita – huonosti toimitetut kirjat toimivat negatiivisena mainoksena. Esimerkiksi kovalle science fictionille tarkoitettu yksittäinen kirjoituskilpailu voisi olla piristävä. Vaikka siihen osallistuisi vain kaksikymmentä tekstiä, niin kyllä sieltä se voittaja kumminkin löytyisi ja ehkä jostakusta kehittyisi uusi lupaava tekijä.

Uskon, että tieteiskirjojen osuus julkaistuista kirjoista tulee kasvamaan ajan myötä. Se vaatii sitä, että kirjoittajat treenaavat itseään monipuolisesti eivätkä jämähdä samoihin teemoihin. Lisäksi kustantamoissa täytyy tapahtua asennemuutosta ja sukupolvenvaihdosta – siis uusia kustannustoimittajia ja kustannuspäälliköitä kehiin. Meidän kirjoittajien täytyy olla ylpeitä tekemästämme työstä, mutta samalla myös itsekriittisiä – aina on kehittymisen varaa.

Kiitos haastattelusta, Anne Leinonen.

Kosmoskynä on Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n jäsenlehti, jonka tehtävä on nimensä mukaisesti pitää nimenomaan kotimaisen scifin ja fantasian lippua yllä. Lehti julkaisee artikkeleja kotimaisesta scifistä, haastattelee kirjailijoita sekä arvostelee kaikki lehdissä julkaistava alan kotimaiset novellit. Aiemmin Kosmoskynä oli nykyistä enemmän nimenomaan harrastajakirjoittajalehti, mutta Leinosen aikana Kosmoskynästä onkin tullut ennen kaikkea kirjallisuuslehti alanaan kotimainen scifi ja fantasia.

Kosmoskynän historian voi halutessaan jakaa kausiin päätoimittajien mukaan. Alkutaipaleella, vuosina (1984-86) lehti oli ensin Veikko Rekusen ja sitten Juhani Hinkkasen käsissä. Tämän jälkeen lehteä toimittivat Juha Salminen (1986-88) ja Jyrki Kasvi (1989-92). Vuosina 1992 ja -93 lehdellä oli kaikkiaan seitsemän eri päätoimittajaa, nimiä Jukka Laajarinteestä aina Johanna Sinisaloon asti. Vuonna 1994 päätoimittajaksi nousi Marko Kivelä ja 1996 Mervi Hujanen. Vuonna 1997, yhden Anna Jääskeläisen tekemän numeron jälkeen ohjat siirtyivät Pekka Sirkiälle ja 2000 lopulta Anne Leinoselle.