Boris Hurtta (s. 1946)
Artikkeli teoksesta Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita (2006)
Boris Hurtan nimi ei ensikuulemalta kerro paljoakaan sf/f:ää tuntemattomalle valtavirtalukijalle, ei välttämättä edes lajityypin harrastajalle, jolle alan kotimainen lehtikenttä monine haaroineen on tuntematon. Boris Hurtta on kotimaisen sf/f-kentän “suuri yksinäinen“, tuottelias kirjoittaja, jonka tuotanto ulottuu novelleista romaaneihin, lehtiartikkeleihin ja runoihin. Kirjastojen hyllyiltä hänen tuotannostaan löytyy kuitenkin vain murto-osa.
Useimmista muista tämän hetken kotimaisista sf/f-novellisteista Hurtan erottaa jo ikä. Hurtta, oikealta nimeltään Tarmo Talvio, aloitti kirjoittamisen 1980-luvun lopulla kypsässä iässä. Kirjoittaminen oli kangastellut hänen mielessään jo pitkään, mutta lopullinen sysäys puuttui. Hurtta oli niinikään ollut pienen ikänsä intohimoinen kirjallisuuden keräilijä, Science fiction lajityyppinä kiinnosti Hurttaa, mikä muodosti hyvän pohjan aloittaa.Hurtan ensimmäinen julkaistu novelli on Portti-lehden sivuilla nähty “Pirunkirjojen kintereillä“ (Portti 3/88). Novelli liittyy kiinteästi Suomen yli 1980- ja 1990-luvuilla pyyhkäisseeseen, pienimuotoiseen H.P. Lovecraft -aaltoon. Tätä aikaisemmin tuo maailmalla kulttimaineeseen kohonnut, Cthulhu-kauhumythoksen yksinään luonut erakkokirjailija oli ollut Suomessa likemmäs tuntematon.
Paljolti Portin Lovecraft-erikoisnumeron (3/87) innoittamana kotimaiset kirjoittajat, näkyvimpänä nimenä juuri Hurtta, alkoivat luoda Cthulhu-mythoksen ympärille omaa tarinoiden verkostoa. Trendi poiki sittemmin myös kaksi aiheen varaan rakennettua novellikokoelmaa, Keskiyön mato Ikaalisissa (1991) sekä Hurtan itsensä toimittama Kultainen naamio (1996).
Nuo tekstit loivat pohjan Hurtan maineelle “kauhumaestrona“, joksi häntä aika ajoin kutsutaan. Vaikka kauhuaiheet kieltämättä olennaista osaa Hurtan tuotannossa näyttelevätkin, ei tämä termi anna kirjailijasta oikeudenmukaista kokonaiskuvaa. Enemmän Hurttaa voisikin kutsua tyyliniekaksi. Hänen kirjalliselle ilmaisulleen on tyypillistä vanhahtavuus, svetisismien taitava käyttö ja hersyvä, ihmiskuvauksesta lähtöisin oleva huumori.
Hurttaa voisikin luonnehtia myös termillä kansankirjailija. Olennainen piirre hänen tuotannossaan on elävä, jopa rehevä kansankuvaus ja myös ajankuvaajana Hurtta on omassa luokassaan. Hänen novellinsa ovat täynnä rikkaita, herkullisia yksityiskohtia, jotka tekevät niistä elävän ja itse koetun oloisia. Nämä piirteet tekevät Hurtasta kiintoisan poikkeuksen kotimaisessa sf/f-kentässä.
Hurtta on itse haastattelussa todennut, että vaikka yleisen käsityksen mukaan hän kirjoittaakin pastisseja – viitaten tässä juuri Lovecraft-henkeen tehtyihin novelleihin ja romaaneihin – ei kyse ole oikeastaan siitä. Omien sanojensa mukaan hän yksinkertaisesti pitää vanhahtavasta tyylistä ja sillä hän myös itse mieluiten kirjoittaa. Hurtan tasaisen varma ja tunnistettava tyyli onkin se, joka Hurtan teksteissä useimpia lukijoita viehättää.
Hurtan tuotanto on laaja ja käsittää novelleja, romaaneja, esseitä, lehtiartikkeleja ja runoja. Etenkin novellistina Hurtta on erittäin tuottelias. Hurtta on myös kirjoittanut paljon muutakin kuin vain sf/f:ää tai kauhua, josta hänet parhaiten tunnetaan. Toisaalta kirjailijan tuotannolle on ominaista, että suurin osa siitä on nähnyt päivänvalonsa sf/f-lehtien, erilaisten omakustanteiden ja eräissä tapauksissa hyvinkin pieninä painoksina ilmestyneiden julkaisujen sivuilla.
Suurta osaa näistä julkaisuista viralliset lähteet eivät tunne ja ne puuttuvat jopa yliopistokirjastojen kokoelmista. Täydellisen bibliografian kokoaminen kirjailijan tuotannosta onkin näin hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Myös Hurtan tuotantoon perehtyvät kirjallisuudentutkijat lienevät aikanaan melkoisen haasteen edessä.
Viehättävimmät ja ainakin parhaiten aikaa kestäneet sankarisa Hurtta esitteli jo esikoisnovellissaan. Valdemar Rydberg on jo veteraani-ikään ehtinyt kirjojenkeräilijä ja bibliofiili, Nils “Nisse“ Hermelin hänen nuorempi aisaparinsa, jonka Valdemar aika ajoin kiskoo mukaansa harharetkille Mustien Raamattujen ja muiden epäilyttävien kirjaharvinaisuuksien perään. Rydeberg ja Hermelin -tarinoita voisikin kutsua lähinnä veijari- ja kauhunovellien yhdistelmäksi.
Rydbergiin Hurtta lienee ammentanut paljon itseään. Hurtan oma persous kirjojen keräilyä kohtaan on tunnettua ja kirjailija on tuttu antikvariaattien vieras niin kotikaupungissaan Turussa kuin Tampereellakin, jonne Hurtan yli 15 000 teosta käsittävä kotikirjasto on vuosien saatossa laajentunut. Juuri bibliofilismi onkin voimakkaasti Hurttaa ja viime kädessä myös hänen tuotantoaan leimaava piirre.
Hurtan tuotannosta välittyy voimakkaana tunteena haikeus, nostalgia vanhaa, katoamassa olevaa maailmaa kohtaan. Hurtta itse ei omista kännykkää saati sähköpostiosoitetta ja kirjailijan teksteissä voikin havaita epäluulon erilaisia nykymaailman kotkotuksia kohtaan. “Perisynnin kosketus“ -novellissa (Portti 4/89) Nisse kysyy Valdemarilta, jos vanha bibliofiili saisi vapaasti päättää, haluaisiko hän elää kulttuurin nousu- vai laskukauden? Valdemar vastaa, että nousukauden, laskukaudenhan hän on jo elänyt.
Rydberg ja Hermelin -novelleja ilmestyi Portti-lehdessä lopulta kokonainen sarja, jolle ei vieläkään näy loppua. 1990-luvun alussa kirjailija kuljetti hahmojaan melkoisen salatieteellisen lihamyllyn läpi, päästi nämä sitten hetkeksi lepäämään, mutta palasi näiden pariin jälleen vuosikymmenen lopulla. Valitettavaa on, ettei Rydberg ja Hermelin -tarinoita ole toimitettu yksiin kansiin uusien lukijoiden iloksi.
Eräs Hurtan tuotantoa leimaava seikka on myös toden ja epätoden välisellä rajalla leikittely ja historiallisten henkilöiden yhdistäminen fiktioon. Erityismaininnan tässä suhteessa ansaitsee Hurtan pitkänovelli “Olavi Virran paremmat vuodet“ (Portti 4/99), joka edustaa Suomessa yllättävänkin harvoin kokeiltua vaihtoehtohistoria-lajityyppiä. Kyseessä on tarina maailmasta, jossa meidän historiastamme poikkeavista käänteistä johtuen kultakurkku Olavi Virrasta tuli kansainvälisen kokoluokan supertähti.
Samassa aallossa myös suomalaisesta iskelmästä on tullut maailmanlaajuista bisnestä. – Olavi Virta komeilee jenkeissä Billboard-listaykkösenä, Eino Grön heittää keikkaa Las Vegasissa ja Tapio Rautavaara levyttää Nashvillessä. Itse tarina seurailee seikkailukirjallisuuden henkeä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Olavi Virta katoaa Floridassa konserttikiertueella ja Suomen levymogulit lähettävät erikoisagenttinsa Sirpa "Siru" Pajusen ottamaan selvää mestarin katoamisesta.
Tekstissä näkyy Hurtan rakkaus aiheeseensa. Vaihtoehtoisen Olavi Virran ura käydään tarinan kuluessa seikkaperäisesti läpi, ja täytyisi olla Ilpo Hakasalon veroinen populaarimusiikin kävelevä tietosanakirja, jos haluaisi erottaa, missä fakta ja fiktio yhdistyvät. Novelli on sittemmin julkaistu myös kirjamuodossa. Pienestä painoksesta johtuen teos on kuitenkin varsin vaikeasti saatavissa.
Hurtta on niinikään usein rakentanut teoksensa kirjeromaanimuotoon. Tai, kuten jo ensimmäisessä julkaistussa novellissaan, esiintyen vanhan perinteen mukaisesti vain käsiinsä saamansa tekstin eteenpäin toimittajana, näin hämmentäen toden ja epätoden rajaa ja tehden tarinoista astetta todellisemman tuntuisia.
Suomessa oli 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa vallalla kauhubuumi, jonka aallossa sarjamurhaajat muodostuivat lyhyeksi aikaa melkeinpä muoti-ilmiöksi. Hurttaa, joka tuossa vaiheessa oli jo saanut kauhukirjailijan manttelin kantaakseen, ilmiö hämmensi. Kirjailija halusi näpäyttää takaisin ja kehitti kuvitteellisen “Olavi Tulilahden“ hahmon, joka oli joko oikea tai ainakin potentiaalinen sarjamurhaaja-psykopaatti.
Tähtivaeltajan numerossa 2/92 ilmestyikin Tulilahden splatternovelli “Veripumppu“, jonka (niinikään täysin kuvitteellinen) fil. maist. “Pekka Pohjola“ oli saanut käsiinsä ja jolta samassa yhteydessä julkaistiin tämän salaperäisen hahmon arvoitusta sekä Tulilahden kuvaamien tapahtumien mahdollista todenperäisyyttä pohtiva artikkeli. Kuten arvata saattaa, Tulilahden hahmo saavutti suuren suosion, lukijoiden arvaillessa oliko Tulilahti oikea ihminen vai sepitettä.
Hurtta kaatoi lisää vettä myllyyn julkaisemalla kirjoittajalta toisenkin novellin “Kusessa olet“, jonka löytäjänä tällä kertaa itse esiintyi, kumoten ohessa julkaistussa saatteessa painokkaasti epäilyt hänen itsensä olevan Olavi Tulilahti. Pohjola ja Hurtta jopa kävivät keskenään pienimuotoista oppiriitaa, jota jatkui vielä kolmannen osan verran.
Vasta vuonna 1999 lukijoille lopullisesti selvisi hahmon olleen alusta loppuun asti Hurtan keksintöä, kirjailijan julkaistessa (niinikään varsin pienenä painoksena ilmestyneen) kokoomateoksen Tulilahtikirja. Teos sisältää kaikki “Tulilahden“ tekstit ja niiden yhteydessä julkaistut artikkelit. Mukana ovat myös Hurtan jälkisanat, jossa kirjailija kertoo asioiden taustat ja lausuu päätössanat Tulilahden hahmolle.
Oma mielenkiintoinen lukunsa, jota Hurtan tuotannosta puhuttaessa ei myöskään voine sivuuttaa, ovat niin sanotut “Wanhat Herrat“. Kyseessä on kirjallinen piiri, joka koostuu aikanaan hyvinkin aktiivisesti kirjoittajina ja toimittajina työskennelleistä, nyttemmin ansaitulle “eläkkeelle“ siirtyneistä sf/f-vaikuttajista. “Wanhain Herrain Huoneen“ nimellä kulkevassa sarjassa on ilmestynyt suuri määrä julkaisuja, joissa useimmissa seurataan suuresti kirjoittajiaan muistuttavien herrojen fiktiivisiä seikkailuja maailman eri kolkilla.
Julkaisusarjassa on mukana useampiakin teoksia, jotka voi hyvällä syyllä lukea sf/f-genreen kuuluviksi. Tällaisia ovat muun muassa Atorox-robotin myöhemmistä seikkailuista kertovat, nimimerkillä “Autsider“ kirjoitetut humoristiset tarinat, joista osa on Hurtan käsialaa. Julkaisusarjaan kuuluu myös Hurtan teos Vuoden pimein aika (1992), jonka Ijäksen, Möllärin ja Vainikaisen sf/f-bibliografia mainitsee kirjailijan kauhutuotantoon kuuluvaksi.
Romaanikirjailijana Hurtta ei ole koskaan saavuttanut samanlaista asemaa kuin novellistina ja omimmassa elementissään hänen voikin sanoa olevan nimenomaan lyhyemmässä proosassa. Jos laskuista jätetään erilaiset pienkustanteet, käsittää Hurtan sf/f:n piiriin kuuluva romaanituotanto kolme teosta: Elävien ja kuolleitten kesä (1990), Lumen tuloa ei voi estää (1991) sekä Käärmeet ja tikapuut (2003).
Kaikki kolme romaania ovat yllättävässäkin määrin saman teeman muunnelmia. Elävien ja kuolleitten kesä ja Lumen tuloa ei voi estää ovat molemmat Hurtan aiempaan, Lovecraft-henkiseen tuotantoon nivoutuvia kauhuromaaneja. Molempien näyttämö on Cthulhu-mythoksen perinteitä seuraava: syrjäinen suomalainen kyläpahanen sekä päällisin puolin rauhallisen ulkokuoren alla uinuvat pimeyden voimat.
Elävien ja kuolleitten kesän tapahtumat sijoittuvat nimensä mukaisesti yhden kesän ajalle. Kirkkomaalta löydetään nuoren miehen ruumis hautaristiin seivästettynä. Tapausta tutkiva poliisi Erik Viik tajuaa vähä vähältä, että kyseessä on kokonainen surmatöiden sarja, joka ulottuu kauas historiaan.
Hurtta on rakentanut tarinaan mielenkiintoisen, useammalla aikatasolla kulkevan ja lukijan eteen vähä vähältä auki keriytyvän tarinan, jonka juuret ovat Bysantin valtakunnan romahtamisessa asti. Tuntuu kuitenkin kuin Hurtta ei olisi tiennyt mihin esikoisromaanissaan keskittyä ja se hajoaa liialliseen päähenkilömäärään ja näkökulmien runsauteen.
Lumen tuloa ei voi estää -romaanissa päähenkilönä on Kaj Syysmaa, takavuosien urheilijakuuluisuus, joka pakenee iltapäivälehdistön vainoa piilopirtille syrjäiseen Maahiaisen kylään. Tapahtumat seuraavat nytkin uskollisesti perinteitä eikä lukijalla ole muuta mahdollisuutta kuin seurata, kuinka sanoinkuvaamattomat kauhut nielaisevat Syysmaan.
Tällä kertaa Hurtta malttaa pitää mukana olevien ainesten ja näkökulmien määrän aisoissa ja rakenteellisesti romaani pysyykin esikoista paremmin kasassa. Romaanin painolastina ovat kuitenkin henkilöhahmojen, etenkin Syysmaan, yksiulotteisuus ja loppua kohti tapahtuva juonen hajoaminen.
Kauhu genrenä alkoi menettää asemiaan 1990-luvun loppua lähestyttäessä. Tuona aikana Hurtan tuotanto hakikin muita suuntia. Novellistina Hurtta oli edelleen hyvin tuottelias, minkä lisäksi häneltä julkaistiin 1990-luvun aikana kolme historiallista veijariromaania, Rommelin kulta (1994), Farukin jalokivi (1997) ja Tangerin isokala (2000).
Toistaiseksi viimeisin sf/f-genreen lukeutuva Hurtan romaani on 2003 ilmestynyt Käärmeet ja tikapuut. Miljöö on jälleen tuttu. Romaani kertoo vanhalle suomenruotsalaiselle kotiseudulleen perheensä kanssa palaavasta Sten Mecklinistä, jota ahdistavat lapsuden kauhut ja muistot vuosikymmenten takaisista tapahtumista.
Käärmeitä ja tikapuita voisi kuvailla lähinnä psykologiseksi kauhuromaaniksi. Tarina kulkee kahdella aikatasolla, 1950- ja 1980-luvulla ja vuosikymmenten takaisia tapahtumia keritään hitaasti auki. Nostalgiantuntu lepää romaanissa voimakkaana, etenkin Hurtan kuvatessa 1950-luvun tapahtumia poikajoukon lännensarjojen värittämän maailmankuvan läpi.
Näkökulmia ei tällä kertaa ole kuin kaksi, Stenin ja hänen tyttärensä. Rakenteellisesti romaani pysyykin hyvin kasassa. Valitettavasti ongelmaksi muodostuu jälleen ihmiskuvaus, joka rakentuu voimakkaisiin perustyyppeihin, mutta joka on tuota kautta mukaan tulevan yksiulotteisuuden vanki. Myös lukukokemuksena romaani on varsin raskas.
Pienin varauksin tämän huomion voisi hyvin ulottaa koskemaan Hurtan muitakin kauhuromaaneja, jotka ovat kokonaisuutena huomattavasti synkempiä ja ahdistavampia kuin kirjailijan novellit. Se leikittelevyys ja huumori, joka on ominaista Hurtan lyhyemmille teksteille, loistaa oikeastaan täydellisesti poissaolollaan hänen kauhuromaaneissaan.
Tämä saattaa olla myös osasyy siihen, ettei Hurtta ole saavuttanut romaanikirjailijana samanlaista asemaa kuin novellistina tai noussut kirjailijanimenä laajempien kansankerrosten tietoisuuteen. Näin, vaikka Hurtan tuotteliaisuus ja lahjakkuus kirjoittajana siihen mahdollisuudet antaisivatkin.
Tähän Hurtta ei toisaalta ole koskaan pyrkinytkään, vaan tuntuu tyytyväiseltä marginaalikirjailijan asemaansa. Hurtta on haastattelussa itse todennut, että lukuun ottamatta kaupallista menestystä, on hän saavuttanut kaiken, josta aikoinaan kirjailijan uraa aloittaessaan haaveili. Näin Hurtalla ei olekaan tarvetta tai halua astua kaupallisten kustantajien oravanpyörään. Mieluummin hän kirjoittaa sitä mitä haluaa, ja tekee sen hyvin.
Pasi Karppanen
Julkaistu teoksessa Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita (2006). Artikkelissa mainitut Rydberg ja Hermelin -novellit ilmestyivät kokoelmana Valdemarin kirja vuonna 2010.