Juhani Peltonen (1941-1998)
Artikkeli teoksesta Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita (2006)
Juhani Peltonen kuuluu niihin kotimaisiin kirjailijoihin, jotka eivät omasta, tai edes suuren yleisön mielestä ole koskaan kirjoittaaneet sf/f:ää, mutta joiden teokset muistetaan mainita alan kotimaisista edustajista puhuttaessa sisältämiensä fantastisten elementtien johdosta. Peltosen tuotantoa luonnehtivat melankolia, terävä satiirisuus ja surrealismi.
Juhani Peltosta on luonnehdittu pohjavireeltään raskasmieliseksi ja perimmältään romanttiseksi kirjailijaksi, mutta jonka tuotannossa oleellista roolia näyttelevät kielellinen taituruus ja verbaalinen akrobatia. Peltonen itse näki että kirjallisuuden tehtävä oli ravistella lukijaa pelkän viihdyttämisen sijaan ja kavahti kepeän hulluttelijan leimaa. Kirjan tuli hänen mukaansa olla "kirves mielen jäätiköllä".Peltosesta puhuttaessa muistetaan usein mainita myös kirjailijan lapsuuden haave eli merikapteenin ammatti. Peltonen ehtikin viettää nuoruudessaan useampia kesiä laivapoikana, mutta joutui lopulta luopumaan suunnitelmistaan punavihersokeuden takia. Kaipuusta merille on havaittavissa selviä muistumia kirjailijan tuotannossa.
Peltosen kirjailijan ura alkoi 1960-luvun puolivälissä. Tuolloin hän toimi muun muassa Ylioppilaslehden avustajana ja julkaisi ensimmäiset runo- ja novellikokoelmansa. Lyyrikkona Peltonen aloitti kirjoittamalla aikakaudelle jossain määrin epätyypilliseen tapaan ohutta, romanttista runoa, jossa on havaittavissa selviä yhtymäkohtia kirjailijan arvostamaan latinalaisamerikkalaiseen ja ja espanjalaiseen runouteen.
Peltosen esikoisnovellikoelma oli vuonna 1965 ilmestynyt Vedenalainen melodia, jonka tarinoita luonnehtivat unenomaisuus ja mielikuvitukselliset käänteet. Peltosen ensimmäisissä romaaneissa Salomo ja Ursula (1967), Kolme (1969) ja Valaan merkkejä (1973) näkyvät jo ne elementit, jotka tulivat sitteminkin näyttelemään olennaista roolia kirjailijan tuotannossa. Näitä olivat muun muassa viehtymys traagisiin rakkaustarinoihin sekä surrealistiset elementit. Peltosen tuotannossa on nähty myös selkeitä yhteyksiä eteläamerikkalaiseen maagiseen realismiin.
Oleellisin sf/f:ksi laskettava Peltosen romaani on samalla kirjailijan pääteos Elmo (1978), tarina yli-inhimillistä urheilijasta, jonka tuntee moni sellainenkin suomalainen, jolle sf/f lajityyppinä on tyystin vieras. Jo Salomossa ja Ursulassa oli esiintynyt urheilijahahmo, jota monet ovat sittemmin epäilleet Elmon esiasteeksi. Peltonen kirjoitti Elmon alunperin kuunnelmaksi nimellä Elmo - Urheilija (1977) ja laajensi sen vasta sitten romaaniksi.
Elmo on surrealistinen tarina elämää suuremmasta sankarista ja tuon sankaruuden hinnasta. Elmo syntyy syrjäisessä Kainalniemen pitäjässä vanhempiensa rakkauden myöhäisenä hedelmänä. Viiisitoistavuotiaana, koettuaan ensimmäisen vakavan rakastumisensa, Elmo lähtee merille ja voitettuaan Romaniassa paikallisen katujuoksun, nousee koko maailman tuntemaksi urheilijasuuruudeksi, jonka kyvyillä ei tunnu olevan rajoja.
Elmo hallitsee suvereenisti lähes lajin kuin lajin ja lopulta peittoaa koko muun maailman jalkapallo-ottelussa. Samalla Elmon kotipitäjä Kainalniemi kohoaa maailmankartalle ja muuttuu betonilaatikoiden täyttämäksi lähiöksi. Elmo kokee kuuluisuuden kuitenkin kirouksena ja viettäisi mieluummin aikansa omenapuutarhoista ja ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista unelmoiden.
Myös Elmon elämän suuri rakkaustarina kauniiseen Aliisaan, jonka hän lopulta nai ja jonka kanssa viettää muutaman huumaavaan onnellisen kuukauden, päättyy tragediaan. Menetettyään syyn elää Elmo löytää lopulta itsensä Australian takamailta, jossa hän sirkuksen elävänä tykinkuulana toimiessaan tulee ammutuksi avaruuteen ja matkalle kohti Lyyran tähdistöä.
Elmo on absurdi, yhtä aikaa sekä sanoinkuvaamattoman surullinen että hysteerisen hauska teos. Peltosen kieli ja tapa, jolla kirjailija käsittelee esimerkiksi suomalaista urheiluhulluutta ja naapurikateutta, hakee Elmossa vertaistaan. Romaani on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja pakahduttavaa melankoliaa. Turhaan ei Peltosta olekaan nimitetty “Suomen slaavilaisimmaksi kirjailijaksi“.
Teos tutkiskelee urheilua ja nationalismia ironisessa valossa. Elmon patriotismi ilmenee rakkautena kulttuuriin, kirjallisuuteen ja uskontoon sekä ystävyytenä unkarilaiseen kanssaurheilijaan Endré Kissiin. Uskontokunnakseen Elmo ilmoittaa “ateistisen ortodoksisuuden“ ja kieltää Porilaisten marssin soittamisen voittojensa jälkeen, tahtoen kuulla sen tilalla esimerkiksi Chopinia tai Armas Järnefeltiä. Ironista ja omalla tavallaan surullista onkin, että Elmo on sittemmin saanut urheilukirjan maineen, jota se nimenomaan ei ole.
Juhani Peltonen ei ole sf/f-kirjailija eikä Elmo tiukimman määritelmän mukaan sf/f:ää, vaikka fantastia elementtejä sisältääkin. Teos käyttää kuitenkin täsmälleen samaa mekaniikkaa ja keinoarsenaalia kuin science fictionkin. Fantastisten ja yliluonnollisten elementtien välityksellä se onnistuu kertomaan maaailmasta ja yhteiskunnasta sellaisia asioita, joiden välittäminen lukijalle ei olisi realistisen kirjallisuuden avulla mahdollista.
Kiintoisaksi sf/f-lukijan kannalta Elmon tekee myös se, että romaanin pystyy halutessaan lukemaan puhtaana kristus-myytin uudelleentulkintana. Kyseinen aihehan on kiinnostanut myös monia sf/f-kirjailijoita. Elmon tapaisia poikkeusyksilöitä kerrotaan syntyvän “vain yksi noin kahdessatuhannessa vuodessa“, hänen lähtönsä nuorena merille on rinnastettavissa Jeesuksen vaiheisiin autiomaassa ja myös tarinan lopun pystyy näkemään taivaaseenastumisen metaforana.
Peltonen jatkoi samojen aiheiden parissa myös seuraavassa romaanissaan Jumalan kuopus (1980). Myös sen voi hyvällä syyllä laskea sf/f-genreen kuuluvaksi. Teoksen päähenkilö ei nimittäin ole enempää tai vähempää kuin Jumalan poika. Se, onko kyseessä todellakin Jeesus, kristinuskon tunteman Jumalan poika, on jokaisen itse päätettävissä, mutta tuonkin mahdollisuuden tulkinnalle romaani tarjoaa.
Teoksen jumalkuva on varsin kaukana tuntemastamme. Teoksen Isä-Jumala on kostonhimoinen, julma, jopa sadistinen vanhatestamentillinen jumalhahmo. Rangaistukseksi rikkeestä isäänsä kohtaan Jumalan kuopus, “osa-aika-ihminen, lude ja torakka“ lähetetään Maan päälle, minnepä muuaalle kuin Suomeen.
Suomessa Jumalan kuopus tutustuu ihmisiin, jotka tätä maankolkaa asuttavat. Suomalaisuus näyttäytyy teoksessa varsin kummallisena ja kirja on täynnä absudeja hahmoja sekä lähes fellinimäistä surrealismia. Samanlaista vebaalista ilotulitusta kuin Elmo Jumalan kuopus ei kuitenkaan tarjoa. Sen maailma ja huumori on varsin synkkää ja lukukokemuksena se on huomattavasti Elmoa haastavampi. Tämä saattaa olla myös osasyy sille, ettei kirjasta muodostunut edeltäjänsä kaltaista suursuosikkia.
Tämän jälkeen Peltonen liukui kauemmas sf/f:n aiheista ja jopa romaanimuodosta lyhyemmän proosan pariin. Peltosen seuraava, uskontoa melankolisella otteella käsitellyt romaani Iloisin suru ilmestyi vasta 1986. Jumalan kuopusta seurasivat novellikokoelmat Natalian kanssa (1981), Islanninhevosia, rakkaani (1982) sekä runokokoelmat Välimatkakirja (1984) ja Näköisveistos ruumiskirstusta (1987). Vuonna 1990 Peltoselta ilmestyi novellikokoelma Puisto jouluksi.
Luomansa urheilusankarin tavoin myös Juhani Peltonen korjattiin maan päältä aivan liian aikaisin. Peltosen viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 1991 ilmestynyt Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä, Suomen Sodan päiviin sijoittuva melankolinen tarina yhden aikakauden lopusta. Se on nähty myös Peltosen kirjallisena testamenttina.
Juhani Peltonen ehti elämänsä aikana nauttia arvostusta myös kirjallisuuspalkintojen muodossa. Romaani Valaan merkkejä (1973) voitti kirjallisuuden valtionpalkinnon ja Iloisin suru kilpaili Finlandia-palkinnosta vuonna 1986. Kirjailija palkittiin myös Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1989. Hänen romaanejaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Kirjailijan omaa maailmankatsomusta kuvannee parhaiten “kirjailija Pienpellon“ suuhun laitettu sitaatti Peltosen novellikokoelmasta The End (1976): "Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaa järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen."
Pasi Karppanen
Julkaistu teoksessa Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita (2006).