Pasi Jääskeläinen (s. 1966)
Artikkeli teoksesta Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita (2006)
Pasi Jääskeläinen on yksi kotimaisen sf/f:n menestystarinoita ja samalla suuria, toistaiseksi toteutumattomia lupauksia. Jääskeläinen on niittänyt mainetta ja kunni-aa novelleillaan ja hänet on palkittu kolmesti parhaalle kotimaiselle sf/f-novellille annettavalla Atorox-palkinnolla. Jääskeläisen tuotannolle on ominaista tarinoiden monitasoisuus ja idearikkaus.
Jääskeläinen kuuluu niiden novellistien joukkoon, jotka tekivät esiinmarssinsa kotimaisten sf/f-lehtien sivuilla 1990-luvun alussa. Tuolloin suomalaiseen kirjoittajakenttään ilmestyi samoihin aikoihin useampia kirjoittajia, jotka eivät suostuneet toistamaan sf/f-genren tyypillisimpiä konventioita, vaan pyrkivät kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaan ilmaisuun ja rakentamaan novelliensa ihmeen tunnun toisin keinoin.Jääskeläisen kaksi ensimmäistä novellia, “Opetuslapset“ (Portti 1/92) sekä “Hänen nimensä oli Maria“ (Portti 2/92) tuntuvat kirjailijan myöhempää tuotantoa vasten tarkasteltuna varsin ohuilta, melkeinpä harjoitelmilta. Kummatkin ovat yliluonnollisia kauhutarinoita, jotka olivat tuolloin Portissa suosiossa.
Ensimmäinen novelli, jossa Jääskeläisen ideamoottorin voi sanoa pyörähtäneen kunnolla käyntiin, on “Laurelia etsimässä“, joka voitti Portin novellikilpailun vuonna 1995. Novelli on meidän maailmaamme etäisesti muistuttavaan teologiseen totalitariaan sijoittuva tarina valintojen mahdollisuudesta ja kahdesta ystävästä, jotka tapahtumien vuoksi tempaa erilleen.
Tarina yhdistää jylhää uskonnollisuutta ja vaihtoehtoisia todellisuuksia ja novellista on jo hyvin aistittavissa se maailmankuvan nyrjähtäneisyys, joka muodostui sittemmin Jääskeläisen tuotannolle ominaiseksi. Hieno novelli on syyttä jäänyt Jääskeläisen myöhemmän tuotannon varjoon.
Jääskeläisen voittokulku jatkui vuonna 1996, jolloin hänelle lohkesi voitto samassa kisassa novellilla “Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1“. Jääskeläinen itse on kuvaillut novellia yrityksekseen kirjoittaa kummitustalotarina astetta kunnianhimoisemmalla otteella. Novellissa on oleellisessa roolissa mukana sittemmin Jääskeläisen tuotannon tunnusmerkiksi kohonnut lapsipäähenkilöiden taitava käyttö.
Voitto Portin kisassa tuli Jääskeläiselle tätäkin seuraavana vuonna, nyt novellilla “Missä junat kääntyvät“. Kyseessä on hämmästyttävän monitasoinen novelli, joka käyttää ajallisia siirtymiä, rakenteellisia koukkuja ja kertoo tarinan äidistä, pojasta sekä valinnoista, jotka ihmiset elämässään tekevät. Olennaista roolia näyttelee myös kysmys toden ja mielikuvituksen välisestä häilyvästä rajasta.
“Missä junat kääntyvät“ on yksi Jääskeläisen hienoimpia ja taiturimaisimpia novelleja ja erinomainen osoitus kirjoittajansa tarinankertojan kyvyistä. Ironista on, että kun Jääskeläinen lopulta lähestyi novellikokoelmallaan kaupallista kustantajaa, pidettiin hänen tekstejään, eritoten novellia “Missä junat kääntyvät“ liian monitasoisina ja vaikeatajuisina.
Neljäs Portti-voitto Jääskeläiselle tuli vuonna 1999, novellilla “Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa“. Novelli tutkii sf/f:n vanhaa lempiaihetta, ajan rakennetta, mutta tekee sen varsin poikkeuksellisesta näkökulmasta. Perusideana on ajan rakenteen järkkyminen. Ajan virta on jakautunut ja sen seurauksena, kuten tarinassa käy ilmi, ihmiset elävät tietämättään, eivät yhtä, vaan seitsemää rinnakkaista elämää, yhtä jokaista viikonpäivää kohti.
Portin raadin ohella Jääskeläisen tarinat viehättivät myös sf/f-lehtien lukevaa yleisöä. Parhaalle kotimaiselle novellille myönnettävä Atorox-palkinto on päätynyt kirjoittajan hyllyyn kolme kertaa. Vuonna 1998 voitto tuli novellilla “Missä junat kääntyvät“, 1999 novellilla “Pinnan alla Toiseus piilee“ ja vuonna 2000 novellilla “Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa“. Vuonna 2000 kyseessä oli oikeastaan kaksoisvoitto, sillä toiseksi sijoittui niinikään Jääskeläisen novelli, “On Murmaa kaatunut!“ eräänlainen Tolkienin sormussotien uustulkinta.
Jääskeläisen voittoputki oli ennennäkemätön Portti-kilpailun historiassa ja myös Atoroxin päätyminen samalla kirjoittajalle näinkin monta kertaa peräkkäin on hämmästyttävä saavutus. Tämä herättää kysymyksen, mikä noissa novelleissa sitten oli niin ylivoimaista muihin nähden tai mikä tekee Jääskeläisestä niin hyvän kirjoittajan?
Jääskeläinen on itse kuvannut menetelmäänsä Kosmoskynä 1/2000:een kirjoittamassaan artikkelissa “hohtokalamoottorin“ rakentamiseksi. Tarinaa ei hänen mukaansa koskaan kannata rakentaa ensimmäisen keksimänsä idean varaan, sillä ne on kaikki jo kertaalleen käytetty, vaan jatkaa idean kehittelyä ja yhdistää siihen odottamattomia elementtejä, kunnes käsissä on jotain omaa ja ainutlaatuista.
Tämä monikerroksisuus ja idearikkaus näkyy Jääskeläisen menestyneimmissä novelleissa ja niiden pituudessa. Noiden tekstien kutsuminen novelleiksi onkin tässä yhteydessä hieman harhaanjohtavaa. Sanan varsinaisessa merkityksessä ne eivät olekaan “novelleja“, vaan enemmänkin pitkänovelleja tai pienoisromaaneja. Etenkin “Missä junat kääntyvät“ ja “Elämäni kirjastonhoitajan kanssa“ ovat rakenteeltaan selkeästi romaaneja.
Jääskeläinen on koulutukseltaan äidinkielen opettaja ja pedagogin tausta näkyy myös hänen tuotannossaan. Jos kirjoittajan tuotannosta haluaisi löytää jonkin keskeisen teeman, lieneekin se lapsuus ja leikin sekä mielikuvituksen merkitys ihmisen kehityksessä. Nuo teemat näkyvät edellämainittujen esimerkkien ohella hyvin sellaisissa Jääskeläinen novelleissa kuin “Taivaalta pudonnut eläintarha“ (Kosmoskynä 2/99) tai “Pojanpääkaruselli“ (Portti 4/02).
Jääskeläisen maailma ei ole tasaisen harmaa paikka, vaan arjen tylsän kuoren alla piilee toinen todellisuus, täynnä toteutumistaan odottavia mahdollisuuksia. Elementit, joista Jääskeläinen tarinansa rakentaa eivät useimmiten ole sen ihmeellisempiä kuin useimpien muidenkaan kirjoittajien käyttämät, mutta oleellista on tapa, jolla hän niitä käsittelee. Tapahtumat lähtevät hänen novelleissaan liikkeelle useimmiten arkitodellisuudesta, mutta varsin pian maailma “nyrjähtää“ omille raiteilleen. Juuri näiden nyrjähtäneiden todellisuuksien ja maailman näkeminen poikkeuksellisessa valossa ovat niitä piirteitä, jotka lukijoita Jääskeläisen teksteissä viehättävät.
Se, missä määrin Jääskeläisen tuotantoa voi kutsua science fictioniksi onkin mielenkiintoinen kysymys. Hänen tarinansa eivät suppeimman määritelmän mukaan ole varsinaisesti niin scifiä kuin fantasiaakaan. Jos kirjallisia vertailukohtia täytyisi etsiä, löytyisivät lähimmät ehkä Ray Bradburystä tai Kurt Vonnegutista. Toisin kuin Bradburyllä tai Vonnegutilla, Jääskeläisen tarinoissa ei kuitenkaan ole kyse tiivistämisestä, vaan laajentamisesta ja uusien tasojen luomisesta alkuperäisen tarinanytimen ympärille.
Jääskeläinen itse on useassa yhteydessä kyseenalaistanut “science fiction“ -termin käytön yleispätevyyden edustamansa kirjallisuudenlajin kuvaajana. Hän onkin puhunut voimakkaasti sen puolesta, että “spekulatiivinen fiktio“, jota on tarjottu yleiskäsitteeksi science fictionille ja fantasialle, tulisi pyrkiä nivomaan luontevaksi osaksi muuta kotimaisen kirjallisuuden kenttää. Science fictionia ei siis tulisi edes yrittää karsinoida omaksi, tarkasti määritellyksi genrekseen, vaan päämääränä tulisi olla jatkumo, jonka edustajissa olisi “spekulatiivisia elementtejä vaihtelevissa asteissa“.
Hurjimman voittoputkensa jälkeen ja saavutettuaan käytännössä kaiken mitä kirjoittaja kotimaisessa sf/f-lehtikentässä voi, Jääskeläisen julkaisutahti alkoi harveta. Vuonna 2000 häneltä ilmestyi novellikokoelma Missä junat kääntyvät, johon oli koottu kirjoittajan tuotannon parhaimmistoa. Kokoelma saikin samana vuonna parhaalle science fiction -kirjalle myönnettävän Tähtivaeltaja-palkinnon.
Jääskeläiseltä on tämän jälkeen ilmestynyt muutamia novelleja, joissa kirjoittaja tuntuu kokeilleen lyhyempää muotoa ja enemmän lyriikaksi laskettavissa olevaa ilmaisua. Jääskeläisen tiedetään keskittyneen esikoisromaaniinsa ja saaneen sen myös valmiiksi, mutta käsikirjoituksen odottavan edelleen kustantajaa.
Jääskeläinen on päässyt maistamaan myös jonkin verran ulkomaanmainetta. Vuonna 2002 hänen novellikokoelmansa käännettiin viroksi nimellä Taevast kukkunud loomaaed. Niminovellina kokoelmassa toimi Jääskeläisen novelli “Taivaalta pudonnut eläintarha“. Vuonna 2004 ilmestyneessä, Andreas Eschbachin toimittamassa sf/f-antologiassa Eine Trillion Euro puolestaan julkaistin saksannos Jääskeläisen novellista “Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1“.
Vuonna 2005 sf/f:ää eri maista esittelevän Internova-lehden numerossa #2 , 2005 julkaistiin englanninnos Jääskeläisen novellista “Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa“. Johanna Sinisalon toimittamassa The Dedalus Book of Finnish Fantasy -kokoelmassa puolestaan oli mukana englanninnos Jääskeläisen novellista “Taivaalta pudonnut eläintarha“.
Jääskeläisen menestystä pohdittaessa on aika ajoin korostettu vanhaa kunnon työmoraalia. Sitä, että Jääskeläinen jaksaa panostaa teksteihinsä ja näkee vaivaa niiden eteen. Tämä onkin epäilemättä Jääskeläisen menestyksen yksi osatekijä, mutta ei koko totuus. Itse nostaisin aivan yhtä oleelliseksi tekijäksi kirjoittajasta löytyvän oikean kirjallisen näkemyksen sekä ripauksen paljonpuhuttua “luovaa hulluutta“.
Pasi Jääskeläisessä voi sanoa yhdistyvän ainutlaatuisella tavalla monta potentiaalisen menestyvän romaanikirjailijan tunnusmerkkiä: tahto ja taito tekstinsä jalostamiseen, kyky monitasoisten juonien ja henkilöhahmojen rakentamiseen sekä aito kirjallinen näkemys. Vain aika näyttää, saavuttaako tuo potentiaali täyttymyksensä. Toistaiseksi Jääskeläinen on kuitenkin kirjailijana kirjoittamaton luku.
Pasi Karppanen
Julkaistu teoksessa Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita (2006). Teoksen ilmestymisen jälkeen Jääskeläiseltä ovat ilmestyneet romaanit Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) sekä Harjukaupungin salakäytävät (2010).