Heikki Nevala: Ihmisten sankarit, jumalten äpärät
(Usva 1/07)

Supersankariaiheen uudelleentulkinnat ovat olleet suosittuja aina siitä lähtien kun genren voidaan sanoa alkaneen aikuistua 60- ja 70-luvuilla, samassa aallossa kuin science fictionkin. Tunnetuin sovellus tästä ja esimerkki yli-inhimillisin voimin varustettujen viittasankareiden siirtämisestä realistiseen maailmaan on Alan Mooren sarjakuvaromaani Watchmen.

Samoilla vesillä liikkuu myös Heikki Nevalan novelli Ihmisten sankarit, jumalten äpärät. Nimi viittaa antiikin mytologiaan ja sen sankareiden syntyperään. Viittaus on osuva, sillä samasta alkulähteestä kumpuavat myös modernit supersankarit.

Toisin kuin Moore, Nevala ei kuitenkaan yritä ahtaa tarinaansa koko supersankarigenren historiaa ja heidän vaikutustaan todelliseen historiaan. Enemmänkin kyseessä on viipalemainen, julma tarina viidestä ihmisestä ja siitä, mitä liian suuri voima heikolle ihmiselle yleensä tekee.

Supersankareita ei Nevalalla ole muutamaa enempää, mikä on vain hyvä, sillä muuten näiden nimien ja voimien perässä pysyminen voisi aiheuttaa ongelmia. Kirjoittaja ei nimittäin väännä tarinaa rautalangasta, vaan jättää paljon sen maailmasta ja hahmojen taustoista kertomatta, antaen lukijalle mahdollisuuden täyttää aukot itse.

Nevalan novelli on kiintoisa kokeilu supersankarien siirtämiseksi sf/f-proosan pääosaan. Tässä tapauksessa se myös onnistuu, olkoonkin että tarinan kaikkien tasojen avautuminen edellyttänee nimenomaan aiheen aiempaa tuntemusta. Kaltaisilleni vanhoille supersankarifaneille Nevalan novelli kuitenkin on varsin kutkuttavaa luettavaa.

Novellin rakenne on kirjoittajalle jossain määrin epätyypilliseen tapaan fragmentaarinen ja liikkuu yhtä aikaa useammalla aikatasolla. Tämä ratkaisu on erittäin toimiva, sillä kronologisesti etenevänä kokonaisuus ei olisi läheskään yhtä kiehtova. Se myös sisältää Watchmenille tyypilliseen tapaan fi ktiivisiä dokumentaarisia otteita, jotka tukevat päätarinaa ja tekevät tapahtumista ja novellin maailmasta astetta todellisemman oloisen.

Nevala ei myöskään viillä niin syvälle genren lihaan kuin Watchmen ja lukija on havaitsevinaan novellissa kirjoittajan aidon kiintymyksen aiheeseensa. Toki tarinan kuluessa tuodaan esille varsin raadollinen selitys sille, miksi supersankarit useimmiten tuntuvat taistelevan pikkurikollisia vastaan, sen sijaan että yrittäisivät korjata järjestelmän oikeita ongelmia.

Novellia lukiessa tuntee jopa piston omassatunnossaan. Kuinka moni meistä todella olisi valmis toimimaan vastaavassa tilanteessa toisin?

Pasi Karppanen